Markus Nummi: Karkkipäivä

January 30, 2017, 9:00 pm

≫ Next: Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

≪ Previous: Blogistanian kirjallisuuspalkinnot - minun ehdokkaani

$

0

0

Markus Nummi: Karkkipäivä
Otava 2010
382 sivua
Kotimainen romaani

--

Tämä blogiteksti on osa kirjabloggaajien ja YLE Kirjojen Suomi -hankkeen yhteistyötä. Suomen jokainen itsenäisyysvuosi saa osakseen kirjan, joista kaikista julkaistaan myös juttu jossain kirjablogissa. Vuoden 2010 kirja on Markus Nummen Karkkipäivä. YLE:n sivulta löydätte lisää tietoa kirjasta, sekä Karkkipäivää käsittelevät tv- ja radiohaastattelut.

--

Ovi oli raollaan.
Ari tunsi epämääräistä kiitollisuutta. Elämälle kiitos… Se tästä olisi enää puuttunut. Lähteä eripariset kengät jalassa naapuriin lainaamaan puhelinta, jolla olisi yrittänyt soittaa huoltomiehen. Lastensuojelun täti odottamassa vieressä, eikä pojasta tietoakaan.
Voi tätä vitun nöyryytystä, ajatteli Ari. Niin hän kirjoittaisi romaanissaan.

Jossain on pieni poika, joka harhailee yksin lähiössä ja kaupungilla, ja lyöttäytyy kauppareissun aikana Ari-nimisen kirjailijan seuraan. Toisaalla, ihan lähellä, on pieni tyttö, jonka äiti Paula on jättänyt yksin työstämään itsekseen asioita, jotka ovat äidin mielestä menneet pieleen. Työstäminen jatkuu kauan, kukaan ei kuule tyttöä. Sosiaalityöntekijä Katrin kohdalle osuvat niin tytön kuin pojan, Tomin, tapaukset, mutta kuka tarvitsee apua eniten ja keneltä?

Nähdä. Näkyvät lapset… ja näkymättömät.

Markus Nummen Karkkipäivä on romaani, jonka ajankohtaisuutta on hirvittävää ajatella. Aina on lapsia, jotka tarvitsevat apua ja joiden hätää ei osata tulkita. Aina on myös hukassa olevia aikuisia, kuten myös niitä jotka haluavat auttaa, mutta joilla ei syystä tai toisesta ole keinoja siihen.

Tämän vuoksi Nummen teosta lukee väistämättä tunne edellä. Mutta Karkkipäivä on enemmän kuin sosiaalifiktiota. Se on taidolla kirjoitettua, selvästi mietittyä kaunokirjallisuutta, jossa tarina ja kieli, rakenne ja tunteet kulkevat käsikkäin.

Nummi luo henkilöhahmonsa taidolla: miten Ari ei tiedä, kuinka toimia, ja tekee silti ihan oikein. Miten raivostuttava Paula on, miten tuota hirviöäitiä tekisi mieli ravistella, vaikkei väkivalta ole koskaan ratkaisu. Miten Katri toimii eri rooleissaan: virkanaisena, äitinä, läheisenä. Entä kaikkein koskettavimmat, Tomi ja Mira, joista Tomi saa äänensä kuuluviin, pienenä, mustelmilla olevana poikana, oman mielikuvituksensa supersankarina.

Karkkipäivä onkin moniääninen romaani. Moniäänisyyttä lisäävät tajunnanvirtaisuus etenkin Tomin ja Paulan osuuksissa sekä kirjoittamalla kertominen: Katri ja Ari kumpikin osaltaan kirjoittavat Miran ja Tomin kokemuksista, toinen raporteissaan, toinen romaanikäsikirjoitusta pohtiessaan. Kumpikin editoi omaa tekstiään, miettii mitä voi ja mitä haluaa kertoa. Tästä tulee vittumainen romaani.

Vaihtelevista näkökulmistaan ja kirjoitustavoistaan huolimatta Karkkipäivä on jännityskirjamaisen vetävää, intensiivistä luettavaa. Se on hetkittäin sadunomainen ja osin absurdi realistinen romaani. Yhdistelmä tekee romaanista mielenkiintoisen ja jännitteisen. Realistista on eniten: lasten hätä, pienet ja isot teot, piilotetut ja näkyvät teot. Myös puitteet ovat arkiset: lähiö, kauppa, metsikkö, luistelurata. Tomin mielikuvitusmaailma on samalla kertaa realistinen ja satumainen: hän elää todellisuutta, jossa noita on vanginnut Mirabella-prinsessan – miten tosi se maailma onkaan. Sitte Super. Super vastaan Koopraämmä. [--] Fiu… ilo vaan. Absurdia ovat muun muassa ne kohtaukset, joihin Ari joutuu. 

Lukiessaan ei tiedä, pitäisi nauraa vai itkeä, mutta jälkimmäinen voittaa, yhtä monitahoisista syistä kuin koko teos.

Ilmestymisvuonnaan 2010 Karkkipäivä oli aikalaisromaani, mutta se olisi ollut sellainen varmasti kymmenen vuotta aikaisemmin, ja on edelleen. Nummen teos on monitasoinen ja vankka kaunokirjallinen kokonaisuus. Se paitsi pysyy kasassa, myös koukuttaa, pakahduttaa ja puhuttelee. Harvaa romaania lukee näin sydän karrella.

---

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

February 2, 2017, 8:07 am

≫ Next: Muistojeni kirjavuodet 1: Varhaislapsuus ja pikkukoululaisuus

≪ Previous: Markus Nummi: Karkkipäivä

$

0

0

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Otava 2016
Kansi Timo Numminen
288 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Totta oli se, mikä sanoilla todeksi sanottiin, sanoista asiat alkoivat olla ja lakkasivat olemasta. Jumalan valtakuntakin rakentui sanoille, Herran sanoille, Hengen sanoille, heidänkin sanoillensa. Ja vaikka kielillä rukoileminen, se mikä oli kauneinta mitä oli, tuntui joskus enteilevän vaaraa niin vain kaikkein kaunein voi, ei hän ikinä päästäisi siitä irti.

Mihin uskoa, ja ennen kaikkea: miksi uskoa? Terhi Törmälehdon kauniskantinen esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivätkertoo Elsasta, joka elää Kainuussa lukiolaisen elämää ja myöhemmin Kolumbiassa nuorena aikuisena opiskelee ja toimii seurakunta-aktiivina. Elsan hengellinen koti on helluntaiseurakunnassa, jonka hän lukiolaisena vanhempiensa vastustuksesta huolimatta löytää. Uskossaan varma Elsa joutuu kuitenkin Bogotassa koetelluksi, kun viidakossa sissien vankina ollut Manuel käy monella tapaa tutuksi. Tulee aika, jolloin Elsa ei enää tiedä, kenen tai minkä sanoista ammentaa.

Törmälehdon romaani on monella tapaa tyypillinen esikoisteos. Se on nuoren päähenkilön kehityskertomus, jossa teini-iän ja nuoren aikuisuuden kokemukset kasvattavat ihmistä. Mukana on kapinaa – erityisen hauskaa on se, että helluntaikirkkoon liittyminen voi olla salattavampaa kuin Alkossa asioiminen, mutta ei ihme, sillä äidin mielestä helluntailaiset ovat Kainuun pahimmat sekopäät–, ja kapinan rinnalla kaihoa: kaukokaipuuta, elämyshalua ja toisaalta tarvetta olla rakastettu.

Temaattisesti Raamatusta nimensä lainaava Vaikka vuoret järkkyisivät tuo uuden äänen kotimaisen kaunokirjallisuuden valtavirtaan. Oikaiskaa minua, jos tarpeen, en näet muista muita helluntailaisuuden keskiöön nostavia suomalaisia romaaneja (vinkatkaa ihmeessä, jos löytyy), en ainakaan suuren kustantamon julkaisuohjelmasta. Törmälehto kuvailee uskonnollista liikettä aistivoimaisesti, osin lempeän ironiankin kautta (sulkeissa nostan esille erityisesti ajatuksen Ultra Bran jäsenten käännyttämisestä, joka saa suoranaisia humoristia kaikuja Elsan ja tämän ystävienkin kesken). Gaglaeela, vutsele, lehana: Kielillä puhuminen, jota tunnutaan pidettävän todellisen uskovaisuuden osoituksena ja ainakin lahjana, on uutta ja ihmeellistä ja siksi niin houkuttelevaa. Vielä enemmän Elsaa houkuttelee yhteisöllisyys ja myös kotoa tulevien mallien rikkominen.

Itselleni vieraan helluntailaisuuden ja hieman tutumman körttiläisen kulttuuriperinnön yhteentörmäyksiä Törmälehto kuvaa niin ikään herkullisesti. Elsan ukki voi kyllä veisata, muttei myöntää ääneen uskovansa johonkin; helluntailaisille taas uskon näkyväksi tekeminen on yksi perusta, kilvoittelu siitä kuka on paras uskovainen armolahjoineen.

Kainuu ja Bogota ovat monin tavoin kaukana toisistaan. Etäisyyttä ei tee vain sijainti toisella pallonpuolisikolla, vaan myös moraalisäännöt ja koko henkinen ilmapiiri. Siinä missä kainuulainen helluntailaisuus sekoittuu körttiläiseen vaikenemiseen, on kolumbialaisten uskonnollisuus katolisuuden täydentämää. Ihmeet ja neitsyt Marian korostaminen ovat enemmän kuin elävää perinnettä.

Romaanin rakenne toimii: Nuoruus ja nuori aikuisuus ovat vain muutaman vuoden päässä toisistaan, mutta niiden väliin mahtuu muuttoja ja muutoksia, siirtymää, aukkoja, sanoja. Uskonnon lisäksi keskiöön nousevat kysymykset ystävyydestä, perheen sisäisistä toiveista ja odotuksista ja ennen kaikkea oman tiensä löytämisestä. 

Eikä minun rauhanliittoni horju. Vaikka vuoret järkkyisivät on kaipuussaan kaihoisa ja aistillisuudessaan voimakas romaani. Törmälehdon sanat kuiskivat,helisevät ja pauhaavat aivan Elsan tahtiin.

Muistojeni kirjavuodet 1: Varhaislapsuus ja pikkukoululaisuus

February 5, 2017, 5:27 am

≫ Next: W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

≪ Previous: Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

$

0

0

Niinhän siinä kävi, että tammikuulle luvattu postaus ilmestyy helmikuussa. Kaltaiselleni haaveiluun ja puuhasteluun (usein samanaikaisesti) taipuvaiselle bloggaajalle tällainen aikatauluviivästymä ei ole mikään ihme. Mutta nyt viimein Muistojeni kirjavuodet -sarjan ensimmäinen kirjoitus ilmestyy.

Aion siis tänä vuonna listata mieleeni syystä tai toisesta jääneitä kirjoja elämäni eri ikäkausilta. En lue kirjoja uudelleen kuin poikkeustapauksissa, annan muistojen virrata. Jos olen sattunut jonkun nyt blogiaikana lukemaan, linkitän mukaan postaukseni kyseisestä kirjasta.

Innoituksen tähän pieneen projektiini sain yhdestä työkirjastani, Ismo Loivamaan Lastenkamarin aarteista. Kirjasta blogiinsa kirjoittanut Kia on aloittanut hauskan Lapsuuteni suosikit -haasteen, johon osallistumista suosittelen lämpimästi. Oman postaussarjani ensimmäinen osa lähtee liikkeelle 1970-luvun puolivälin kieppeiltä ja päättyy 1980-luvun ensimmäiselle puoliskolle: Varhaislapsuus ja pikkukoululaisuus. Merkitsen sulkeisiin kirjan julkaisu- ja suomennosvuodet siltä osin kuin ne ovat tiedossa. 

Merkittävien ja mieleen painuneiden kirjojen joukko on tietenkin rajattu. En listaa kaikkia rakastamiani kirjoja, koska teosten määrä kasvaisi valtavaksi. On selvää, että luin pienenäkin paljon. Jotkut itselleni tärkeät lasten- ja nuortenkirjat jäävät nyt pois; osasta tuli tärkeitä vasta myöhemmin. Näitä ovat etenkin ulkomaiset tyttökirjat, joista joihinkin palaan vasta aikuisvuosia käsitellessäni. Toiset merkittävät lapsuuteen kuuluvat lukukokemukset taas saavat luvan odottaa teinivuosieni kartoitusta, jonka aika tulee noin kuukauden sisällä.

Gösta Knutson: Pekka Töpöhännän ystävä (Gummerus 1973)

1976. Ensimmäinen kirja jonka muistan ja senkin väärällä nimellä: Minulle Gösta Knutsonin teos on aina nimeltään "Pekka Töpöhäntä ja Mauri Mäyräkoira", vaikka sillä nimellä kulkee pitempi Pekka Töpöhäntä -kirja. Pekka Töpöhännän tarina vetosi minuun kirja toisensa jälkeen, kukapa ei olisi kiusatun töpöhäntäisen kissan puolella. Erityisen rakkaaksi kirjan minulle tekee se, että sitä luettiin minulle pikkusiskoni syntymän aikoihin. Muistan vieläkin, millainen päiväpeitto äidin ja isän makuuhuoneessa oli, uudehkon talomme oransseja, ruskeita ja vihreitä sisäseiniä unohtamatta.

Orvokki Annala: Mikä, kuka ja ken (Sanoma, WSOY 1977)
Kuvitus Eijaliisa Vetikko

Toinen kirja ajalta ennen kouluikää. Jo kirjan kansi kiehtoi minua: kuka oli tuo ihanahiuksinen tyttö suureen linnaan menossa? Orvokki Annalan kirjassa sävelet karkaavat Maarikka-tytön kultaisesta huilusta. Niitä ei enää ole, ainoastaan vihonviimeinen metsänreunaan karkaava sävel lähettää Maarikalle kaiun seuraa...  Maarikka lähtee Suureen Synkkään Metsään, jossa puut humisevat surullisesti ja josta kerrotaan monia synkkiä asioita. Aikuisiällä kirjan luettuani huomasin, että osa Maarikan seikkailun taiasta oli poissa: alun hyvä pohjustus saa seurakseen liikaa elementtejä. Tunnelmaa ja pelottavuutta Annalan kirjassa on edelleen ja tämä kirja on kiehtonut myös omia lapsiani.

Vuokko Niskanen: Hiekkalan lapset -sarja (Gummerus, 1978-1985)
Kuvittanut Sanna Hietala

Nyt pääsen jo 1980-luvulle. Oi ekaluokka ja Hiekkalan lapset! Hiekkalan lapset oli (ehkä) ensimmäinen kirjasarja, joka koukutti minut täysin. Evakkolasten elämästä kertova sarja vei mukanaan niin, että kevätlukukaudella opettaja sanoi, että osaisin kyllä lukea muutakin. Totta kai osasin ja luinkin, olin hyvä lukija, mutta mikään muu kirjallisuus ei antanut samanlaista mielihyvää. Hiekkalan lapset on omissa lukumuistoissa lämmin, mutta nyt etäinen muisto. En muista enää henkilöiden nimiä, en kirjasarjan laajuutta. Sen muistan, että lapset puuhasivat kaikenlaista hauskaa. Muistelen myös, että sarja vaikeutui lukijoidensa mukaan: ensimmäiset osat olivat tavutettuja, myöhemmät eivät. Karjalaisuus kiehtoi myös, osin isänpuoleisen isoäitini peruja.

Mauri Kunnas: Koiramäen talossa (Otava 1980)

Millainen on juustomuotti? Kuka kumma on ruotu-ukko? Miksi jouluna lattialla on olkia? Mauri Kunnaksen satakuntalaisesta maalaistalosta kertova kuvakirja voitaneen luokitella jo klassikoksi. Kirja tuli meille jouluna 1980 tai 1981. Minä sain lahjaksi satukokoelman Isoäidin satuja (tai Isoäidin tarinoita), jossa oli kauniisti kuvitetut versiot muun muassa Lumivalkosta ja Ruusunpunasta ja Peukalo-Liisasta. Satukirjaa en muista enää kovin hyvin, se oli minulle rakas. Koiramäen talossa taas osoittautui kestosuosikiksi, ja se Kunnaksen kirja saattaa olla yksi alkusyy sille, miksi myöhemmin kiinnostuin kansanperinteestä.

Pamela Oldfield: Malla Makkonen -kirjat
Malla Makkonen menee kouluun (Otava; julkaistu suomeksi 1980)

Nyt liikutaan jo muistojen harmaalla alueella. En nimittäin muista Malla Makkos -kirjoista kuin niiden kansikuvat, Mallan koulupuvun ja sen, miten rakastin kirjan brittitunnelmaa (nyt mainitsen myös varhaisteini-ikäisenä lukemani Sue Townsendin Adrian – tai Hadrianus, suomennoksia taisi olla molemmilla nimillä – Mole -kirjat; lapsena mielsin Mallan samalle alueelle kuin häntä huomattavasti vanhemman Adrian Molen, joka kuuluisi tälle listalleni). Onko kukaan lukenut Malla Makkosia? Millaisia ne oikeasti olivat? Ja hmm, miksi nyt nostin nämä kirjat tähän? Kenties Malla Makkonen on ollut osaltaan synnyttämässä rakkauttani brittikirjoihin. Ainakin kirjat on julkaistu suomeksi kuta kuinkin niihin aikoihin kun aloitin peruskoulun.

Barbo Lindgren: Pikku Varpunen (Tammi, suom. 1979 Kaarina Helakisa)

Pikku Varpusella on kunnia olla lapsuusmuistojeni ristiriitaisin kirja. Sain Lindgrenin romaanin lahjaksi ystävältäni ja tartuin heti uuteen kirjaan. Pikku Varpunen kiehtoi ja työnsi pois. Luin kirjaa hämmentyneenä: siinä maailma loppui jonnekin kerrostalotontin laidalle enkä voinut käsittää, mitä siellä maailman lopun takana olisi. Muistan myös kirjassa olleen pissakohtauksen, miten siitä lukeminen hävetti minua niin, että sulloin Pikku Varpus -paran lastenhuoneemme keltaisen kaapin romukasan alimmaiseksi. Palasin Pikku Varpusen pariin aina ajoittain, vaikka kammosin sen kuvitustakin. Sitten kirja katosi…

Astrid Lindgren: Marikki, Kultasiskoni (WSOY)

Jos Barbro Lindgrenin kirja hämmensi ja hävettikin, niin Astrid Lindgren lumosi. Voisin nostaa tähän melkein minkä vain Lindgrenin kirjan Katto-Kassista lukuun ottamatta, mutta nostan rakkaimmat. Marikista (yhteisnide Meidän Marikki, suomentaneet Laila Järvinen ja Kristiina Rikman) ja Kultasiskostani olen kummastakin postannut, joten linkeistä pääsette lukemaan mietteitäni paremmin. Miten yksi kirjailija saikin kirjoihinsa lasten ilon ja mielikuvituksen lennon, surun ja kaipuun, sosiaalisen omatunnon ja koko sen elämänkokemuksen, johon lapsikin saattoi samastua. Marikkiin samastuin syvästi, Kultasiskoni-sadun ihmeellinen maailma ja surullisuus vetosivat sieluuni. Marikki-romaanien yhteisnide saattaa olla minulle rakkain kirja koko maailmassa.  

F. H. Burnett: Salainen puutarha (WSOY, suomentanut Toini Swan)

Salainen puutarha on L. M. Alcottin Pikku naisten ohella niitä tyttökirjoja, joihin kiinnyin jo ala-astelaisena. Montgomeryn Annan aika tuli myöhemmin, vaikka Anna nousikin minulle rakkaimmaksi tyttökirjahahmoksi. Omistamani Salainen puutarha on painettu vuonna 1982, joten veikkaan saaneeni kirjan kymmenvuotislahjaksi keväällä 1983. Tämä kolonialismin, viktoriaanisuuden ja kartanoromaanien perinnettä kantava teos on täydellinen kevät- ja ystävyyskirja, joka on kestänyt jo kymmenkunta lukukertaa.

Enid Blyton: koko tuotanto

Tietenkin! Tarvitseeko muuta edes sanoa? Sisarus-, serkus- ja ystävyyssarjat, ikuiset joulu- ja kesälomat, eväät, selkeästi pahat roistot, nummet ja meren rannat, pikkukylät, koirat, salakuljettajat, näkymätön muste ja vielä kerran eväät. Suosikkejani olivat Viisikko- ja Seikkailu-sarjat. Omat lapseni eivät Viisikoille lämmenneet, mutta SOS-sarja on mennyt aika hyvin. Muuten, kuvittelin pienenä, että Enid Blyton on majakassa asuva parrakas mies. Miten väärässä olinkaan!

Holly Hobbie Richard Dubelman: Holly Hobbie kadonnutta etsimässä(WSOY 1980; suomentanut Anja-Liisa Vartiainen)
Kuvitus Kathy Lawrence (Dubelmanin luonnosten pohjalta)

Jos Mauri Kunnas herätti minussa varhaisen kiinnostuksen etnologian sukulaisaloihin, niin yhden opiskelualani, kulttuuriantropologian, poimin varmasti ainakin osin Holly Hobbien seikkailuista. Monille hilkkapäisen Holly Hobbien hahmo saattaa olla tuttu magneettipenaaleista ja postikorteista, jotka olivat varmasti yksi syy sille, miksi kirjan kirjastosta lainasin. Vaikka kirjassa seikkaillaan Etelä-Amerikassa ja vaikka lapsuusajan sisäinen antropologini heräsi, on Holly Hobbiessa parasta kirjan alku: luminen Yhdysvaltain itärannikko ja vanhasta taulusta kirjan nykyhetkeen astuva tyttö, joka auttaa isänsä viidakkoon kadottanutta 13-vuotiasta Liziä. Kirjan kuvitus on ihastuttavaa – sellaisella vanhanaikaisella, hieman postikorttimaisella tavalla.

Holly Hobbien hilkasta mieleeni tuli nyt Pieni talo preerialla -kirjasarja, jonka senkin olisin voinut tähän postaukseeni nostaa.

Noidan käsikirja. Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia. Tammi 1979

Suomentanut Pirjo Helasti

Nyt päästään asiaan ainakin siinä mielessä, jos minun pitäisi nimetä kirja, jonka olen lainannut kirjastosta kaikkein useimmin. Noidan käsikirja on ikätovereilleni ja varmasti monelle hieman nuoremmallekin aikansa klassikko. Nyt käsi ylös, kuinka moni muistaa tarinat kiinalaisista kummituksista, vampyyreista, varoittavista aaveista, Goethen (!) kaksoisolennosta ja monista muista yliluonnollisista ilmiöistä.  Noidan käsikirja veti puoleensa kuin magneetti. Se pelotti ja kiehtoi, jotkut sen kuvista olivat niin rumia (heh, ovat kyllä!) että kirja teki mieli piilottaa. Mieltäni vaivaa nyt, että oliko verisen kreivittären (Elisabet Báthory) tarina mukana vampyyriosion kainalojuttuna vai tutustuinko kertomukseen toisen yliluonnollisista asioista kertovan kirjan, Tietohyrrä-sarjan aaveita käsittelevän teoksen myötä. 

Anni Swan: Iris rukka (WSOY 1916)

Olen aiemminkin kertonut, että ajattelen Iris rukkaa aina kun käyn Kluuvikadun Fazerilla. Itse asiassa tunnen itseni hieman Irikseksi lapasineen, kun muilla on korea muhvi. Anni Swanin varmasti tunnetuin lastenromaani on hurmaava ja koskettava kertomus maalaisuudesta ja Helsingistä, vaurauden ja köyhyyden ajoista, ystävyydestä ja oman tiensä löytämisestä. Puoliorpo, taiteellinen ja omapäinen Iris rukka lumoaa lukijoita sukupolvesta toiseen, tosin en tiedä miten nykylapset kirjaan tarttuisivat. Oma 11-vuotiaani ei ainakaan ole innostunut (oikein mistään tyttökirjoista).

Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni (WSOY

(Ja kirjailijan koko tuotanto)

Tässä kohtaa voisi olla mikä tahansa Rauha S. Virtasen teos, etenkin Seljan tytöt -sarja, jonka olen aikuisiälläkin lukenut monesti. Lapsena taisin rakastaa kuitenkin eniten Tuletko sisarekseni -romaania ja koska se ei ole niin tunnettu kuin Seljat, nostan sen tälle listallenikin. Kuvaamataidon opettaja Tuiskun ja lääkäri Poukaman lapsista kertova romaani on sekä hauska kuvaus siitä, miten lapset koettavat estää uusperheen synnyn, että puolustuspuhe perheiden monimuotoisuudelle. Uudet ystävyydet ovat mahdollisia, vaikka ne eivät synny ennen kuin sohvalle on katettu lihapullalautanen ja kaakaota on tarjottu mukamas koiran nuoleskelemasta kupista.

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven (1965, Kristina Rikmanin suomennos 1979)

Pimeä nousee -sarja

Yksi lapsuuteni jännittävimmistä, koukuttavimmista ja (totta kai) brittiläisimmistä kirjasarjoista oli Susan Cooperin Pimeä nousee-sarja. Sarjan ensimmäinen osa Yllä meren, alla kiven on jostain syytä jäänyt mieleeni kaikkein vahvimmin, vaikka se on melko leppoisa ja herttainenkin yhtä synkempiä sävyjä saaviin jatko-osiin verrattuna. Kirjasarja vie Cornwallin rannikolle isosetä Merryn talon. Sisarukset löytävät kartan, joka johdattaa heidän kuningas Arthurin aarteen jäljille. Sarjan edetessä kolme sisarusta kohtaa pahuuden voimia, mutta isosedällä on omat voimansa. Luultavasti sarjan ensimmäinen osa on jäänyt mieleeni, koska usein pidän enemmän seikkailun pohjustamisesta ja kehittelystä kuin itse seikkailusta – miten hieno onkaan se tunne, kun kaikki on vielä edessä!

Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu

En ole varmasti ainoa, jolle ensimmäiset aikuisten osastolta lainatut kirjat olivat Agatha Christien tuotantoa. Olen aina, aikuisenakin, pitänyt enemmän neiti Marplesta kuin Hercule Poirotista, vaikka kummankin murhatutkimuksista olen totta kai lukenut mieluusti. Neiti Marplen löysin 1980-luvun puolivälissä näytetyn tv-sarjan myötä, aloin lukea kirjoja varmasti samaan aikaan. Kirjoista Neiti Marplen viimeinen juttu on ollut erityisen mieleenpainuva. Miten taloa ostava nuori nainen tuntee muistavansa talossa tapahtunutta ja millaisia salaisuuksia muistot lopulta paljastavatkaan.

♥

Tarkoitukseni oli listata eräänlainen lapsuuskirjojeni top 10, mutta sellaiseen en kyennyt. Teini-iän lukukokemuksiani listatessani koetan olla maltillisempi.

Ja koska aloin listata kaikenlaista, jätän tähän loppuun listanomaisesti vielä muita poimintoja kyseisen aikakauden kulttuurimuistoistani. Millaisia muistoja teillä on omasta varhaislapsuudestanne ja pikkukoululaisuudesta? Mikä kirja jäi mieleen, mikä tv-sarja? Entä millaisia karkkeja söitte?

Satunnaisia

Tv-sarjat ja elokuvat

Pikku Kakkonen (tietenkin!)

Rosvo-Rudolf (sunnuntaiaamut)

Tohtori Sykerö (vesikuutioita vaan irti valtamerestä; Heikki Määtän dubbaus)

Ihmemies (en takuulla aio katsoa uutta sarjaa)

Robin Hood (ah, Michael Praed!)
Ritari Ässä (joko Käkkäräpää, käkkäräpää alkaa soida päässä?)

Dallas (alusta saakka en saanut Dallasta katsoa, mutta J.R.:n ampumisen ja Pamelan unijakson muistan)

Pete ja lohikäärme Elliot (ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva)

E.T. (yhyy, edelleen hieno)

Poliisiopistot (ja muut mukavat, Autokoulun apuluokka jne.)
Uuno Epsanjassa (no, kaikki lapsethan Uunoista pitivät)

Lintu Sininen (jouluinen elokuvamuisto)

Ihmemaa Oz (kuten edellä)
Hiidenpata (Disneyn moitittu animaatio vetosi minuun)

Musiikki

Marjatta Pokela (Lörpötys, Alppimaa)

Tiikerihai (kesäinen automatka mansikkatilalta toiselle; helle ja mansikat)

Carola Häggkvist (liitin tämän aina E.T.:hen)

Jonna (kuta kuinkin oma ikätoveri, jonka aikuisiän musiikkiurasta olen pitänyt paljon)

Dingo (sifonkihuivit, ystävän kanssa salanimillä Levoton Tuhkimo ja Nahkatakkinen tyttö kirjoitetut kirjeet)

Yö (huh, mutta Joutsenlaulu oli 11-vuotiaana kova)

Nena (miten siskoni kehtasikin piirtää pisteet a-kirjaimen päälle)

Madonna (jo loppui Dingon kuuntelu)

Bon Jovi (jo pienenä mietin, että onko liian mainstreamia, koska kaikki kuuntelivat, mutta menin joukon mukana)

Sitä sun tätä

Mac-mehujäät (ihan kuin cocista)

IYS-kirjekaverit (etenkin yllätyskirjekaverit; olen muuten Facebookin kautta edelleen yhteyksissä muutaman kanssa) 

banaanin makuinen Zoo-limonadi (etiketit!)

Roope Ankan kolikot (hedelmäkarkkeja, eipä tehdä enää; olisiko Disney vaatimassa liikaa rojalteja)
Donkey Kong -elektroniikkapeli (pelattiin sitä ennenkin)
Metsätähti-jogurtit (hillo!)
Bernard ja Bianca -äänikirja (LP-levy, jota kuunneltiin koulussa)

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

February 8, 2017, 8:21 am

≫ Next: Anneli Kanto: Lahtarit

≪ Previous: Muistojeni kirjavuodet 1: Varhaislapsuus ja pikkukoululaisuus

$

0

0

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta 

Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Campo Santo 2003
Englannista suomentanut Oili Suominen
77 sivua
Saksalais-eurooppalainen kirjoituskokoelma

Ehkä tunnin verran alus viipyi paikallaan loistaen valona pimeydessä, ikään kuin päällikkö olisi odotellut lupaa ajaa Calanchesvuorten takaiseen satamaan. Sitten, kun tähdet jo syttyivät vuorten ylle, alus kääntyi ja ajoi pois yhtä hitaasti kuin oli saapunutkin.

On kirjailijoita, joiden tuotanto tarjoaa melankolista, muttei lohdutonta, ja älykästä luettavaa. Sellainen on vuonna 2001 menehtynyt W. G. Sebald, jonka kirjoituskokoelma Merkintöjä Korsikasta on käsittääkseni Keltaisen kirjaston sivumäärältään pienin teos. Oili Suomisen oivallisesti suomentama kirja pitää sisällään neljä kertomusta tai esseetä Korsikalta – tai kuten teoksen nimessä, Korsikasta.

Sebald, joka kertoja ainakin minulle tuntuu olevan, saapuu Korsikalle, jossa hän majoittuu hotelliin. Saarella hän kulkee serpentiiniteitä, tekee kävelyretkiä, vierailee hautausmaalla ja museoissa, kohtaa lomalaisia, pohtii metsien tuhoa, sukeltaa muistoihinsa. Pienistä havainnoista rakentuu kokonaisen kulttuurin kuva: Yksi maalaus voi herättää ajatusketjuja, niemen edustalla paikallaan viipyvä laiva muistuttaa kuolevaisuudesta; korsikalainen metsästyskausi heittää muistojen Saksaan ja Englantiin. Ihmiselon kiertokulku, historia, kirjallisuus ja luonto muuttuvat koetuiksi ja eläviksi.

Merkintöjä Korsikasta on kaunis, surullinen, tarkkanäköinen ja ajelehtiva. Sebaldin kirjoituskokoelmaa voi luonnehtia monin sanoin, sillä pienuudestaan huolimatta teos pitää sisällään paljon. Sebaldin sanat kantavat maailman painoa ja keveyttä, enemmän ensin mainittua, jopa elämästä erkanemista (ainakin historiallisessa kontekstissa). Hänen tekstinsä rauhoittaa, ja saa samalla mielen vaeltamaan. Yhdistelmä kuulostaa ristiriitaiselta, mutta Sebaldin tekstissä on aina liikettä ja hetkessä kiinni olemista, joka kaikki kytkeytyy sukupolvien ja vuosisatojen ketjuihin sekä jonkinlaiseen yleiseurooppalaisuuteen. Sebaldin äärellä lukijakin löytää oman sisäisen, juurevan nomadinsa ja hyvä niin.

Siinä määrin luonnosmainen Merkintöjä Korsikasta on, ettei se nouse Sebald-suosikikseni. Ei toki tarvitsekaan Austerlitz ja Vieraalla maalla ovat niin lähellä sielua koskettavaa täydellisyyttä kuin kirjallisuus olla voi - nekin fragmentaarisia, surumielisiä ja kulkevaisia kirjoja.

Merkintöjä Korsikasta jäi auto-onnettomuudessa kuolleelta Sebaldilta kesken, mutta hänen kirjoituksiinsa tallentamistaan havainnoista valottuu kokonaisia maailmoja.

Anneli Kanto: Lahtarit

February 12, 2017, 5:30 am

≫ Next: Margot Lee Shetterly: Hidden figures – Varjoon jääneet

≪ Previous: W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

$

0

0

Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen
389 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

En tiedä ampumieni ryssien määrää, mutta suuri se oli. Tapoin niitä kuin rottia. Luoti selkään ja henki pois. Ihmisiä nekin olivat, vaikka hulluja. Mitä eteläisen meren matruusit tekivät suomalaisessa talvimetsässä? En minä niitä vihannut, ja tuskin nekään vihasivat minua, mutta sama verenhimo oli vallannut meidät molemmat.

 Anneli Kanto on niitä kirjailijoita, joiden uraa olen seurannut mutta joilta en syystä tai toisesta ollut tullut lukeneeksi mitään. Viime keväänä pääsin kirjastolaisten Fiktiopäivään kuuntelemaan, kun Lukuneuvoja-blogia pitävä Marika Helovuo vinkkasi elämänsä kirjoista. Niiden joukossa oli Kannon Veriruusut. Kun sitten viime vuoden lopulla kuulin Kannon kertovan silloin vielä tulollaan olevasta Lahtarit-romaanista, päätin että nyt vihdoin tartun hänen teoksiinsa. Hyvä, että tartuin. Lahtarit luettuani tiedän, että Veriruusujenkin aika tulee.

Suomen sisällissodan valkoisen osapuolen tarinaa kertovan Lahtareiden takatekstin mukaan teos rakentuu mosaiikkimaisesti. Luonnehdinta osuu paremmin kuin oikeaan. Romaani koostuu kymmenien eri kertojien episodeista. Ääneen pääsevät niin pienten ja isojen talojen pojat, jääkärit ja opettajat, ylioppilaat ja kansanopistolaiset. Jokaisella on omat syynsä osallistua valkoisten toimintaan. Mukana on myös satunnaisesti kohdattavia henkilöitä, kuten muonittajia, pikkuvirkamiehiä, prostiteerattu ja jopa suomenhevonen. Kaiken kukkuraksi kokonaisuuteen mahtuu Suomen senaatin julistuksia, marsalkan päiväkäskyjä ja tuntemattomien päiväkirjamerkintöjä.

Henkilöitä, tapahtumia, aineistoa ja näkökulmia on paljon. Mutta Kanto on hurjan taitava. Hän saa mosaiikkinsa sirpaleista niin ehjän kuin sotakuvauksen kohdalla on mahdollista: yksi kertoo tarinan osan, toinen seuraavan, joku jättää aukkoja, mutta seuraavalla on taas sanansa sanottavanaan. Lahtarit on perustellusti fragmentaarinen romaani, josta nousee enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Niin pitää ollakin, sillä tällaisista elämän sirpaleista ei pidäkään muodostua kokonaiskuvaa sodasta – ei edes fiktion keinoin, sillä sota särkee mielet; sisällissota asettaa saman kansakunnan väen toisiaan vastaan.

Tästä vastakkainasettelusta syntyy sekä vihaa ja ennakkoluuloja että lopulta myös kokemuksen synnyttämää yritystä ymmärtää: Ei se vähemmän sulhastaan rakastanut, vaikka oli punikki. Nuorten miesten mieltä hämmentää pakostakin se, miten vielä vaivoin liikkuvaa veristä myttyä ammutaan päähän. Hämmennystä ja sekosortoa, vaikka hyvin johdettua – siinä yksi kuva sisällissodasta.

Kielen tasolla vahva murre, etenkin eteläpohjalainen, mutta myös tamperelainen ja osin helsinkiläinenkin, tuo mukaan autenttisuuden tuntua, mutta saa tietenkin kaltaiseni savolaissyntyisen lukijan pinnistelemään, mikä sekin on hyvä. Kannon romaani ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan murrekerrontaa, vaan yleiskieltäkin on. Jokainen saa oman äänensä, oman kirjallisen kuvansa, onnistuneesti, persoonallisesti.

Lukijaansa Lahtarit ei siis päästä helpolla. Ei rakenteeltaan, ei kieleltään eikä varsinkaan teemaltaan. Ottaa oman aikansa päästä sisälle Lahtarien maailmaan, mutta kun sinne pääsee, kokee jotain pysäyttävää ja ravistelevaa. Sota on aina raakaa ja kaoottista, voittajatkaan eivät ehjinä säily.

Hienon romaanin loppu on erityisen vaikuttava, pysäyttävä. Kuolema ei välttämättä ole se pahin (itse)rangaistus, jolla sodan piinaama sielu voi itseään lyödä.

--

Myös Tuija ja Jorma Melleri ovat kirjoittaneet Lahtareista.

P.S. Kirja- ja kellokuvan otin ennen kuin alkanut lukea Lahtareita. Enpä silloin tiennyt, että kellollakin on oma roolinsa romaanissa. Kuvan kello ei liity Suomen sisällissotaan, vaikka ajallisesti voisi liittyäkin. Se on näet karjalaisen isoisoisäni kello 1900-luvun alkuvuosilta.

Margot Lee Shetterly: Hidden figures – Varjoon jääneet

February 16, 2017, 12:00 am

≫ Next: Elizabeth Gilbert: Big Magic. Uskalla elää luovasti

≪ Previous: Anneli Kanto: Lahtarit

$

0

0

Margot Lee Shetterly: Hidden figures – Varjoon jääneet

Harper Collins Nordic 2017
Hidden Figures 2016
Suomentanut Virpi Kuusela
383 sivua
Arvostelukappale
Amerikkalainen tietokirja

”Voitteko te neuvoa minut vessaan?” Mary kysyi valkoisilta naisilta.

Naiset vastasivat hihittämällä. Miten heolisivat voineet tietää, missä hänenvessansa oli? Lähin vessa oli merkkaamaton, mikä tarkoitti, että se oli ainoastaan valkoisille ja kielletty mustilta.

Lasikattoja on erilaisia ja niiden rikkomista tavoittelevat, tai edes niitä kohti pyrkivät, monet ja hyvästä syystä. Tavoitellaanpa sitten äänioikeutta, tasa-arvoa, parempia työtehtäviä tai mahdollisuutta päättää siitä mihin bussissa istuu, on aina joku joka on yksi ensimmäisistä. Entä kun on nainen toisen maailmansodan jälkeisen ajan avaruustutkimuslaitoksessa? Ja samalla mustaihoinen ja nainen rotuerottelun ajan Yhdysvalloissa? Etelävaltioihin kuuluneessa Virginiassa?

Margot Lee Shetterlyn Hidden Figures – Varjoon jääneet kertoo naisista, jotka todellakin tavoittelivat ja monin osin rikkoivat lasikattoja. Yhdysvaltain avaruushallintovirasto NASA etsi päteviä työntekijöitä tekemään laskelmia, joilla hyödyttää maan avaruusvarustelua ja nopeuttamaan kilpajuoksua Neuvostoliittoa vastaan. Afroamerikkalaisten matematiikan opettajien joukosta löytyi useita lahjakkaita laskijoita, joille avautui ura Virginian Hamptonissa NASA:n palveluksessa.

Shetterleyn teos on ensimmäinen, joka kertoo näiden naisten tarinan suurelle yleisölle. Koska avaruus ja ihmisoikeushistoria ovat aina kiinnostaneet minua, ei ole yllätys että kiinnitin joku aika sitten huomiota tuttavani Facebook-päivitykseen, jossa hän intoili Hidden Figures -elokuvasta. Pienen googlettelun seurauksena huomasin, että Hidden Figures on ilmestynyt kirjana. Pieni hauska lukuvalintasekaannuskin teoksen kohdalla sattui. Kuvittelin lukevani tosipohjaisen viihteellisen romaanin, jonka arvelin olevan hyvää välipalalukemista loistavan, mutta temaattisesti raskaan Lahtarien jälkeen. Hyvää (välipala)lukemista Hidden Figures tarjosikin, paljonkin ennakkoon uumoilemaani parempaa, ja romaanin sijasta kertovaa tietokirjallisuutta.

Shetterlyn teos luotaa moneen suuntaan. Yhtäältä se on osa avaruustutkimuksen historiaa, suurvaltojen kilpavarustelua, laskentaa ja tutkimuslaitosten arjen kuvausta. Toisaalta se on tarina naisille avautuvista mahdollisuuksista. Ja kolmanneksi se on kertomus rotuerottelun vaikutuksista ja asteittain tapahtuvasta murtumisesta.

Keskiöön nousee syystäkin afroamerikkalaisten naisten, Dorothy Vaughanin, Mary Jacksonin, Katherine G. Johnsonin ja Christina Dardernin, kokemukset. Heidän kauttaan valottuvat niin arvostettu työ laskija-insinöörinä kuin afroamerikkalaisten ja eurooppalaistaustaisten amerikkalaisten kouluolojen erot, yhtä lailla naisiin kohdistuvat odotukset kuin isot ja pienet teot ihmisoikeuksien puolesta. Rosa Barks elää näissä laskijanaisissa. Tarina on kiehtova – ja tosi. Se kulkee sillä näkymättömällä rajalla, joka erotti menneisyyden tulevaisuudesta.

Sen verran mukana on insinöörisanastoa, että uumoilen Suomessa maaliskuussa ensi-iltansa saavan elokuvan toimivan jokseenkin kirjaa paremmin. Shetterlyn kirja on kyllä kaikilta osin kiinnostava, mutta kertovalle tietokirjalle tärkeä tarinankuljetus katkeaa hetkittäin tekniikan yksityiskohtaiseen selostamiseen, mikä ilahduttaa varmasti monia (insinöörihenkisiä), mutta vieraannuttaa toisia. Naisten elämä jää liian usein tämän selostuksen varjoon.

Shetterley tuntee hyvin aiheensa, osin omasta taustastaan afroamerikkalaisen tieteentekijän tyttärenä, mutta tarinankertojana hän ei ole vahvimmillaan. Kirjana varjoon jääneet on kerronnallisesti hieman tasapaksu tai kliininen, vaikka se koskettava onkin. Se voisi olla vieläkin koskettavampi, sillä jokainen ”ihmislaskija” joutui tekemään melkoisia uhrauksia esimerkiksi perhe-elämäänsä koskien. Kaikki se varmasti koettu riuduttava ikävä, nöyryytykset, ilon hetket, ylpeys ja osaaminen käyvät ilmi, mutta raporttimaisesti, tapahtumat ja puitteet edellä.

Ihmisoikeuksien, afroamerikkalaisten naisten elämän ja tiedemaailman kuvauksena Hidden Figures – Varjoon jääneet on antoisaa ja ennen kaikkea tärkeää luettavaa kenelle tahansa. Shetterleyn teos tekee kunniaa niille, joille se totisesti kuuluukin.

--

Hidden Figuresin sisarlukemisiksi suosittelen Kathryn Stockettin romaania Piiat, jossa siinäkin kuvataan etelävaltioiden mustien naisten elämää ja rotuerottelun päättymistä, sekä James Essingerin tietokirjaa Adan algoritmi, jossa naisten (tai yhden naisen) rooli tietotekniikan kehityksessä ihastuttaa ja aikakautensa puolesta hämmästyttääkin.

Kirjakuvan taustaa kuvittaa Tähdet ja avaruus -lehden pohjoisen tähtitaivaan kartta. URSA:n julkaisema lehti tulee meille, totta kai.

Elizabeth Gilbert: Big Magic. Uskalla elää luovasti

February 20, 2017, 8:01 am

≫ Next: Lontoon lumoa

≪ Previous: Margot Lee Shetterly: Hidden figures – Varjoon jääneet

$

0

0

Elizabeth Gilbert: Big Magic. Uskalla elää luovasti
Gummerus 2016
Big Magic 2015
Suomentanut Laura Beck
288 sivua
Amerikkalainen self help -kirja

Nyt varmaankin luulet, että aion kehottaa sinua ryhtymään pelottomaksi, jotta voisit elää luovempaa elämää. Mutta en aio tehdä niin, koska en usko siihen. Luovuus on kyllä rohkeuden tie, mutta se ei ole pelottomien tie, ja tuo ero on tärkeä huomata.

Rohkeus tarkoittaa, että tekee jotain pelottavaa.

Pelottomuus tarkoittaa sitä, ettei edes ymmärrä mitä sana pelottava tarkoittaa.

Haluatko elää luovasti? No, kukapa ei. Eat, Pray, Love-hittikirjastaan tuttu Elizabeth Gilbert pohtii uudessa kirjassaan Big Magic. Uskalla elää luovastiluovuutta niin arjessa kuin taiteen tekemisessä.
 

Olen ihminen, joka ei (yleensä) todellakaan lue elämäntaito-oppaita (kuten en lue kirjoja järkyttävistäihmiskohtaloistakaan - ja minua ei todellakaan tarvitse uskoa!); blogissani on tainnut olla yksi säännön vahvistava poikkeus. Tai kaksi. Kun nyt bloggaan elämäntaito-oppaasta jo kolmannen kerran kaikkien näiden noin kahdeksan vuoden aikana, myönnän tietenkin vilkuilevani kyseisen lajityypin kirjoja aina toisinaan ja tällä Gilbertin kirja sattui puhuttelemaan minua niin, että luin sen miltei ahmimalla.

Lukuahmiseen on monia syitä. Ensiksikin Gilbert kirjoittaa hyvin ja Laura Beckin suomennos on sujuvaa luettavaa. Gilbert kirjoittaa omasta itsestään ja omista kokemuksistaan, oman luovuutensa perustasta, peloista ja rohkeudesta tavalla, joka saa lukemaan hänen tekstiään kuin romaania. Tällainen omaelämäkerrallinen asiaproosa onkin käsittääkseni kovasti nousussa ja miksikäs ei: romaanimaisen vetävään kerrontaan on helppo eläytyä ja samalla saada inspiraatiota omiinkin pohdintoihin. Ne omat pohdinnat ovat tietenkin toinen ja suurempi syy, miksi kirja minua otteessaan piti. Gilbertin teksti antaa potkua arkisen luovuutensa kipukohtien kanssa kamppailevien takalistoon.

Vaikka Big Magic on eittämättä ahmittava ja antoisa, on siinä nikottelemaan saavat sattumansakin: Meidän kaikkien sisällä olevat ihmeelliset jalokivet. Tai: kätketyt aarteet sisälläsi. Huhhei, totta kai, voihan niitä monenlaisia luovuuteen liittyviä haaveita jalokiviksi tai aarteiksikin kutsua, mutta uskokaa pois, tämän blogini lumiomenamaisen hempeyden ja haaveilun takana asustelee imelyyttä kaihtava realisti, jonka pitää jalokivistä vain koruissa, ei sanoissa. Gilbertin kirjaan sisälle pääseminen vaatii siis pientä pureskelua, mutta kun koristesanoihin tottuu, löytyy Big Magicista paljonkin sanomaa.

Gilbert myös haastaa lukijansa sopivan suorapuheisesti: Arveletko että olen väärässä? Hän kehottaa niitä, jotka uskovat taiteen olevan maailman vakavin ja tärkein asia lopettamaan kirjan lukemisen. Gilbertin oma luovuus liittyy ennen kaikkea kirjoittamiseen, mutta luovuutta voi olla vaikka kukkapenkissä möyriminen, kuten bloggaajakollega Jenni huomioi. Toki kirjassa on paljon muutakin työskentelystä inspiraatioon ja siihen, miten tärkeää on pitää siitä mitä tekee. 

Myös luovuus on tärkeää, mutta tietyt oletukset on hyvä riisua: on ehkä vapauttavaakin ajatella, ettei tarvitse pelastaa maailmaa oman itsensä luovuudella. Inspiraatio koittaa alati työskennellä kanssani. Joten minä istun ja työskentelen. Gilbert korostaa myös tekemisen tärkeyttä ja se onkin hyvä jokaisen muistaa: meissä kaikissa asuu luovuutta, mutta sitä ei tavalla tai toisella toteuta, niin eihän se koskaan pääse ulos. Sinnikkyyttä käsittelevä luku antaa paljon; haaveilla saa, mutta pelkällä haaveilulla ei tule valmista. Täytyy tarttua toimeen.

Kokonaisuus puhuttelee, mutta parhaiten - ainakin omalla kohdallani, mikä on varmasti yksi Big Magicin tarkoituskin, puhetella juuri lukijaansa, puhutella sinua - minua puhettelee teoksen alkuosan luku rohkeudesta. Luovuus on osin pelkojen kohtaamista, rohkeutta on ottaa askel omaa tavoitetta kohti. 

Jos - tai kun! - Gilbertin kirja auttaa sisäistämään sen, se on tehnyt jo paljon.

Lontoon lumoa

February 26, 2017, 4:55 am

≫ Next: Harry Potter -studiokierros

≪ Previous: Elizabeth Gilbert: Big Magic. Uskalla elää luovasti

$

0

0

Terveisiä keväästä! Hiihtoloma alkaa olla lopuillaan ja Lontoossa vietettyjen päivien jälkeen tunnen suloista kaipuuta minulle kaikkein rakkaimpaan lomakaupunkiin. Mietin, mistä Lontoon lumo syntyy.

Syntyykö se valosta, jollainen on tietenkin erilaista eri aikaan vuodesta? Kesäisin niin vihreää, nyt keväällä kirkasta pilvien ja auringon vuorottelua. Herättelevää valoa ensimmäisissä kukkasissa, kattojen päällä ja etenkin mielessä. (Toki Lontoossa sataa usein, mutta nyt vain hetkittäin ripeksi emmekä tarvinneet ollenkaan sateenvarjoa.)

Vai onko lumo kaikkein ilmeisimmissä? Mustissa takseissa, punaisissa busseissa ja puhelinkopeissa, Thamesin rantateillä ja kaikille tutuissa maamerkeissä?

Ehkä lumo asuu turistin huveissa, kuten iltapäiväteessä? Perheelliselle kirjabloggaajalle sopivassa Jali ja suklaatehdas -vaikutteisessa teessä. (Aiemminkin olemme käyneet Roald Dahl -teellä, silloin Matildan kintereillä: tämänkertainen Jali ja Willy Wonka veivät voiton niin ilmapiirinsä kuin herkkujensa osalta.)

Ehkä lumo on lempimuseoissa? Jokaiselle omansa: yksi halusi muumioita katsomaan, pari muuta tervehtimään dinosauruksia ja tämä eräs prerafaeliittien äärelle. (Tai ok, halusin kaikkiin museoihin, mutta hauska erotella näin: Lontoossa on jotain kaikille! Ja museot ovat rakennuksinakin niin upeita. Kävimme myös Victoria ja Albert -museossa, joka on yksi suosikeistani.)

Lumousta on sekin, että voi olla esillä tai rauhassa. Voi kulkea ruuhkissa tai voi kävellä kaupunginosasta toiseen puistoissa, kaikki ruuhkat välttäen. 

Oma lumouksensa on kaikilla pienillä mukavilla asioilla: sillä, miten kirjaosastolla Paddington johdattaa Muumien luo; miten lempitaulu on yhtä rakas kuin aina ennenkin, miten popcornit ovat poshia ja kuinka lempielokuvat näkyvät paitsi kaupungilla, myös lentokentällä, tai kuinka hotellissa voi hyvän huoneonnen* lisäksi lukea tärkeitä (...) uutisia.

Suurin lumous on Lontoo itse. Miten yhteen kaupunkiin mahtuu aina uutta ja tuttua - ja sitä jotain, joka rauhoittaa mieleen. Miten jokaisella kerralla on käytävä tervehtimässä Peter Pania ja kuinka punarinta otti meidät vastaan heti ensimmäisenä aamuna. Lontoon taika ei katoa. ♥

* Hyvästä hotellionnesta: meillä on ollut useamman kerran onnetar myötä, nytkin (!) saimme sviitin vaikka olimme varanneet perhehuoneen. Koska blogiini tullaan säännöllisesti hakusanoilla ' Lontoo lasten kanssa ' ; ' Hyvä hotelli Lontoossa lapsiperheille ' ; ' Lontoo perhe matkat ' , kerron nyt että tällä kertaa majoituimme Crowne Plaza Kensington -hotelliin. Sijainti oli ihanteellinen: monet museot, Harrods ja Kensingtonin puisto sekä Hyde Park olivat lyhyen kävelymatkan päässä. Hotellissa oli hyvä aamiainen (varattiin ns. club room, jonka hintaan aamiainen kuului) ja lapsiperheen näkökulmasta kaikki muukin toimi hyvin. Suosittelen muutenkin Lontoota perhelomakohteeksi: kaupunki on toki iso, mutta eri kaupunginosat ovat kuin kyliä.

---

Harry Potter -studiokierros

February 28, 2017, 9:11 am

≫ Next: Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

≪ Previous: Lontoon lumoa

$

0

0

Alohomora!Miltä tuntuisi astua suureen saliin, kävellä viistokujalla, työntää matkatavarakärryä laiturilla 9 ja 3/4 tai maistaa kermakeljaa? Nyt olen tehnyt tuon kaiken, ainakin melkein - niin lähellä aitoa Harry Potterin maailmaa kuin mahdollista.

Viime viikolla teimme Lontoosta näet retken Watfordissa sijaitseville Warner Brothersin studioille ja osallistuimme siellä Harry Potter -kierrokselle.

Kierrokselle aikoville annan heti alkuun muutaman vinkin:

- Liput kannattaa ostaa ajoissa. Me ostimme omamme loppiaisena ja silloinkin oli enää iltapäiväaikoja tarjolla. Matkamme siis ajoittui hiihtolomaviikolle.

- Lipuissa on tosiaankin kellonaika, minkä ansiosta kohteessa ei ole kauheaa ruuhkaa. Ei kannata säikähtää studiotiloihin kiemurtelevaa jonoa. Se vetää nopeasti.

- Jos olet onnekas päivänsankari, saat avata Suuren salin ovet. Vau!

- Studioille pääsee joko edullisemmin julkisilla (junalla Watford Junctioniin, josta bussilla perille) tai tyyriimmin Golden Toursin bussilla Lontoon keskustasta (Victoria / Baker Street) saakka.

- Kierroksen aikana saa kuvata mielin määrän muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

- Studioilla on ravintola, josta saa pientä purtavaa ja lämmintä ruokaakin.

- Vessoja ym. on hyvin.

- Ja kauppa on tietenkin täynnä kaikenlaisia houkutuksia taikasauvoista kirjoihin ja vaatteista joka maun rakeisiin ja suklaasammakoihin.

- Kierrokselle kannattaa varata aikaa 2-3 tuntia, matkoihin toinen mokoma.

Toivottavasti tämä kuvapaljous antaa edes pienen ripauksen siitä taianomaisesta ilmapiiristä, joka koko perheemme valtasi. J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjat ja -elokuvat ovat meillä sekä vanhempien että lasten suosikkeja, meistä kaikkein suurin fani on 11-vuotias esikoisemme, joka luki ensimmäisen Potterinsa jo 7-vuotiaana. Hän poistui studioilta Rohkelikko-huivi kaulassaan, kuten moni muukin. Joillakin hurjimmilla oli Luihuisten tunnuksia yllään.

WB-studioille on luvassa uutta. Tänä vuonna avataan muun muassa Kielletty metsä, jossa olisi kyllä upeaa vierailla. Ehkä studiot joskus kutsuvatkin meitä uudelleen. Tulejo!

P.S. Kermakaljaa kannattaa maistaa! Sitä saa jäätelönäkin, mutta kyllä se kumottava tuopillinen on jotenkin tyylikkäämpi vaihtoehto.

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

March 2, 2017, 11:00 pm

≫ Next: Helene Hanff: Rakas vanha kirja

≪ Previous: Harry Potter -studiokierros

$

0

0

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

Teos 2015

Giving Up the Ghost 2013

Suomentanut Kaisa Sivenius

280 sivua

Kansi Jenni Saari

Brittiläinen muistelmateos

Sitä päätyy tähän. Elämän puoliväliin. En käsitä kuinka siinä niin kävi, mutta yhtäkkiä viisikymppinen tuijottaa vastaan. Kääntyessäni katsomaan vuosia takanaan näkee välähdyksen aaveesta, toisenlaisista elämistä jotka olisi voinut elää. Jokaisessa kodissa kummittelee henkilö, joka olisi voinut olla. Aaveet ja kummitukset hiipivät mattojen alle ja verhojen loimien ja kuteiden väliin, lymyävät vaatekaapeissa ja litistäytyvät laatikoiden välipuiden alle. Mieleen tulevat lapset, jota olisi voinut saada, mutta ei saanut.

Miten yksi pieni nainen, menestyskirjailija, kohtaa haamut itsessään? Susipalatsillaan ja Syytettyjen salillaan palkituksi kirjailijaksi noussut Hilary Mantelin muistelmateos Vain varjo häälyväinen keskittyy Mantelin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, mutta kurottautuu myös hänen aikuisvuosiinsa, ulkomailla asumiseen ja muuttoihin.

Vaikka oivallisesti suomennettu teos on kirjailijaelämäkerta tai ainakin kirjailijan muistelmat, ei se ei kuitenkaan ole teos kirjailijuudesta tai kirjoittamisesta. Mantelin kirja kertoo yhden tarinan siitä millaisissa oloissa kirjailijaksi on kasvettu. Mantelin taitavuudesta kirjailijana kertoo se(kin), että lukijan ei tarvitse tuntea kirjailijan tuotantoa nauttiakseen Vain varjo häälyväisestä. Tätä muistelmateosta lukee kuin romaania; kuin kehityskertomusta nuoresta brittinaisesta retkellä luokkayhteiskunnassa. Jos ei tietäisi lukevansa muistelmia, voisi kuvitella lukevansa tarinaa tytöstä, jonka lapsuuteen ja nuoruuteen mahtuu niin monenlaista, että tämä alkaa nähdä varjoja tai aaveita elämässään, etenkin itsessään.

Vaikka Mantelin muistelmia lukee kuin romaania, on teos kipuisuudessaan hyvin omakohtainen ja tosi. Mantel ei säästele itseään eikä perhettään, vaan tuo esiin perheensä rankkojakin kokemuksia ja koko lähisukunsa omalaatuisuutta. Esille tulee se räpiköinti, jollaista hänen tarpomisensa on ollut. Hän on suorasanainen, muttei katkera. Hänen kirjailijanotteensa on intiimi, muttei tirkistelevä. Mantelin tyylitaju pitää.

Keskeisesti esille nousevat lapsuudenkodin kipeät perhesuhteet sekä kouluvuodet, joihin mahtuu kiusaamista ja katolilaisuuden ja protestanttisuuden aallokkoa. Viimeksi mainittu ei varmastikaan ole vierasta brittiyhteiskunnassa varttuneelle: Irlannin ja Englannin historia määrittelee yksityishenkilöidenkin kokemuksia. Kirjailijoiden yhteiskunnallisia kannanottoja seuraavat ovat (ehkä) panneet merkille, miten Mantel on arvostellut kuninkaallisia. Odotan mielenkiinnolla, miten hän käsittelee Thatcheria tänä keväänä suomeksi ilmestyvässä novellikokoelmassaan. Kaikkein vahvimmin painottuu kuitenkin kivun kokemus sekä se, miten julmasti endometrioosi voi naista kohdella. Vain varjo häälyväinen onkin myös Mantelin lapsettomuuden tarina, paljaana, lohduttomana, lopullisena.

Vaikka teemat ovat osin raskaita, on niiden vastapainona kepeyttä, rivien välissä pilkahtelevaa tarkkanäköistä huumoria ja tietenkin minut lukijana miltei aina lumoavaa peribrittiläisyyttä. Kokonaisuus on paitsi koskettavaa, myös ja ennen kaikkea nautittavaa luettavaa.

Helene Hanff: Rakas vanha kirja

March 6, 2017, 9:35 am

≫ Next: Anu Kaaja: Leda

≪ Previous: Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

$

0

0

Helene Hanff: Rakas vanha kirja

Karisto 1982

84, Charing Cross Road 1970

Suomentanut Anneli Tarkkila

101 sivua

Amerikkalainen kirjeromaani

Eräs tuntemani sanomalehtimies, joka oli komennuksella Lontoossa sodan aikana, sanoo, että Englantiin matkustavilla turisteilla on ennakkokäsityksiä, joten he löytävät aina täsmälleen sitä mitä etsivätkin. Sanoin hänelle, että minä matkustaisin sinne englantilaisen kirjallisuuden Englantia. Ja hän sanoi:

- Sitten se löytyy sieltä.

Terveisin,

Helene Hanff

Antikvaatinen kirjakaupa -ilmaus tuntuu neiti Helene Hanffista hieman pelottavalta, koska hän kokee antiikin kalliina. Tästä huolimatta New Yorkissa asuva Helene lähestyy Lontoon kirjakauppakatuna tunnetulla Charing Cross Roadilla sijaitsevan antikvariaatin väkeä kokonaisella listalla kirjoja, jotka hän haluaa ostaa. Muutaman viikon kuluttua hän saa vastauksen Marks & Companylta, allekirjoittajana on "FPD". Tästä alkaa muutaman vuosikymmenen mittainen kirjeevaihto.

Amerikkalaisen Helene Hanffin Rakas vanha kirja löysi tiensä blogiini hiljaa hivuttautuen. Muistan ihastuneeni ensin Saran, sitten Sarin, Maijan ja myöhemmin Liisan bloggauksiin ja päätin, että luen kirjan otollisena aikana. Päätin myös ihastua kirjaan jo ennakkoon, minkä vuoksi etsin sitä omaan hyllyyni yli vuoden ajan. Jokin aika sitten löysin kirjan antikvariaatista - kuinka sopivaa, onhan Hanffin pieni kirjeromaani eräänlainen rakkaudentunnustus vanhoille kirjoille ja niitä myyville aarreaitoille. Otollinen lukuaika ja -paikka oli itsestään selvästi toissaviikolla Lontoossa.

Rakas vanha kirja on kirjeromaani, jossa on useita keskeishenkilöitä. Helenen ensimmäinen kirje saa virallisehkon vastauksen, mutta ajan saatossa kirjeet muuttuvat tuttavallisiksi ja useamman ihmisen välisiksi. Kirjeiden välityksellä kulkevat kirjat ja ruokapaketit, joista kuivamunat huvittavat nykylukijaa, mutta selittyvät toisen maailmansodan jälkeisen ajan puutteella. Kirjeet välittävät lukuvinkkejä ja kannanottoja, sekä ruokaohjeita. Kirjeet kertovat elämän iloista ja suruista.

En ole suuri kirjeromaanien ystävä, mutta kun löydän hyvän sellaisen*, on iloni sitäkin suurempi. Romaanin kuljetus kirjeitse vaatii kirjailijalta paljon: miten mahduttaa tiiviiseen tilaan juonenkuljetus, henkilöiden omat ja keskinäiset tunteet, sarkasmi tai maailmanpoliittiset tapahtumat? Kaikki tuo mahtuu oivallisesti Hanffin ja lontoolaisen kirjakauppaväen (ja näiden tuttavien) kirjeisiin. Kirjeissä riidellään, viljellään terävää huumoria ja sivutaan myös transatlanttisia suhteita: Britanniasta voi lähettää kirjoja, Yhdysvalloista ruokaa, mutta Ison-Britannian vaurastuessa ruokapaketit tietenkin vähenevät, kirjojen tarve pysyy. Helenen matkakuume Lontooseen ei helpota. Samalla ystävyys kasvaa ja yltää lempeisiin riitoihinkin: Sinulle minä olen NEITI Hanff. Eikä ystävyyttä ole olemassa ilman haikeutta.

Rakas vanha kirja on ihana kirja - ihana-sanaa yhtään yliviljelemättä. Koska siinä on paljon ruokakuvauksia, voinen käyttää ruokavertauksiakin: Hanffin pieni teos ei ole koko illan menu eikä se ole edes pääruoka, vaan se on välipala. Välipalana se onkin parhaimmistoa: nopeasti nautittu, mutta täyttävä; maukas, ja makumuiston jättävä.

Kirjoihin palatakseni: Hanffin pieni, viehättävä romaani saa uskomaan ystävyyteen, joka tuoksuu vanhoille kirjeille ja kirjoille.

P.S. Ihastuttavia kirjeromaania, samanlaisia täyteläisiä välipaloja, ovat myös Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Kirjeitä saarelta.

Anu Kaaja: Leda

March 9, 2017, 9:30 am

≫ Next: Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

≪ Previous: Helene Hanff: Rakas vanha kirja

$

0

0

Anu Kaaja: Leda
Teos 2017
Kansi Jenni Saari
162 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

En kiellä, etteikö odotus olisi itsellenikin piinaavaa. Oi, kuinka haluaisin jo todistaa Adèlen neitouden viennin ja sitämyöten Teidätkin jälleennähdä! Vaan kuten maalauksissa ja muissa taiteissa, me haluamme kuvata kaunista, emme pelkästään sievää tai keskinkertaista. Yksi häpäisy ei muuta arkea juhlaksi hienostuneessakaan ympäristössä. Sillä vaikka itse tapahtuma olisi kaunis, niin näissä olosuhteissa esiintyisi se kuin kehyksetön taulu: koppurainen pellavakangas, kuin palvelustytön liasta jäykkä esiliina.

Anu Kaajan romaanissa Ledaminäkertoja haluaa kullata kuvaelmansa kehykset, sillä kuka valitsisi ja puuteroisi peruukkinsa samalla tavoin, kuka asettelisi kauneuspilkkunsa samalla tarkkuudella, jos kyse olisi pelkästä arkipäivästä? Minäkertoja punoo uusiksi antiikin tarinaa kuningatar Ledasta, jonka ylijumala Jupiter aikoo seksuaalisesti ottaa joutsenen hahmossa. Kertoja, joka on ilmeisesti asemansa ainakin osin menettänyt ylevä kurtisaani, tuo tarinan omaan nykyhetkeensä, rokokoon sävyttämälle 1700-luvulle.

Kurtisaanin kehittelemässä kertomuksessa joutsenen raiskaamaksi on joutumassa luostarissa kasvanut Adèle, jonka markiisitar ottaa näennäisesti suojatikseen tarkoituksenaan tuottaa iloa Monsier de Signelle, Jupiter-hahmolle. Tätä tarinan toisintoaan minäkertoja hahmottelee kirjeissään tavalla, josta syntyy Kaajan romaanin lukijalle herkullinen ja monikerroksinen kuvaelma, tarinoita tarinassa. Monikerroksisuus ei tietenkään jää vain romaanin tapahtuma-aikaan, vaan antiikin aikainen tarina Ledasta ja joutsenesta saanee omat tulkintansa myös nykykontekstissa, mistä Omppu herkullisesti kirjoittaa.

Leda on kiinnostavasti simppeli ja moninainen. Se on osin kärjistetty ja toisaalta juonekas. Se voisi toimia mainiosti operettina, jos ei ihan oopperana. Sen kepeys peittää alleen vakavuutta, sen puuteriset peruukit saavat rinnalleen paitsi jo mainitun viettelysuunnitelman, myös alhaiseksi nähtyjä asioita, kuten eritteiden kuvausta ja kuolemaakin.

Yhtä lailla moninaista on Kaajan kieli. Päälle päin se on ihastuttavaa ja rokokoomaisen koristeellista. Kauniin kuoren ja tarkoituksellisen korean kielen alla sykkii rivo sydän: niin tietyt sadistisvaikutteiset pyrkimykset kuin tuon tuosta toistuva ennakointi tarjoavat lukijalle mahdollisuuden tietää mihin ollaan menossa. Kaikesta kaikesta kiihdyttelystä, jarruttelusta ja ilkamoinnista huolimatta Leda pysyttelee melko odotuksenmukaisena. Jotain rikkovaa alkaa kaivata ja odottaa. No, lopussa lukijalle koittaakin sitten melkoinen yllätys. Brava!

Loppuun mainittakoon vielä, että Ledan kansi on mitä onnistunein. Jenni Saaren suunnittelema kansi on monikerroksisesti aivan Kaajan romaanin myötäinen: koristeellinen ja vihjaileva, myyttejä kantava ja ilakoiva, klassinen ja silti tuore.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

March 12, 2017, 8:05 am

≫ Next: Han Kang: Vegetaristi

≪ Previous: Anu Kaaja: Leda

$

0

0

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
Kannen suunnittelu Päivi Puustinen
301 sivua
Kotimainen romaani

Oliko hänellä itsellään kykyä sellaiseen? Pystyisikö hän koskaan välittämään maailman niin, että joku toinen näkisi saman tai vielä enemmän? Eikö katsomisen hetkeen tiivistynyt kaikki mikä ihmiseen oli siihen mennessä ladattu, kaikki mitä hän kykeni tuntemaan?

Nuori Visa työskentelee iltaisin elokuvateatteri Glorian paikannäyttäjänä. Kun hän näkee elokuvan Vincent van Goghista, hän tietää että maalaaminen on hänen tiensä. Visa pääsee opiskelemaan Vapaaseen taidekouluun ja tutustuu melankoliseen Tapioon sekä tämän itsevarmaan siskoon Helmiin. Vuosien saatossa Visan taiteilijuus vahvistuu ja taiteentekeminen johdattaa hänet Italian Bolognaan ja Venetsiaan muun muassa Giorgio Morandin jäljille. Aika muuttuu ja aika muuttaa: Vuosikymmenet kuluvat, taiteen menneet vuosisadat ja nykyisyys kietoutuvat Visaan yhtä tiiviisti kuin hänen oman elämänsä tapahtumat.

Joel Haahtela on suosikkikirjailijoitani, joten seuraava menee osin metabloggauksen puolelle. En malttanut olla lukematta Haahtelan tuoreimmasta teoksesta Mistä maailmant alkavat kirjoitettuja kritiikkejä ja bloggauksia ennen kuin aloitin romaanin lukemisen. Vastaanotto tuntui pääosin myönteiseltä, mutta ristitiitaiselta: Tutun kirjailijan uusin romaani sisältää huoneita joissa lukijan olo ei ole enää kotoisa, mutta siinä on uuvuttavasti metaforia (Kirja vieköön), hieman sievistelyäkin mutta onneksi myös hengissä pysyvä tarina, eikä romaanissa lähdetä (kunnolla) sivuraiteillekaan. Joillekin romaani oli kuitenkin rakastettava, moneen kertaan uudelleen luettava.

Näiden kirjoitusten perusteella päättelin, että Mistä maailmat alkavat on hyvä, muttei kuitenkaan Haahtelan parhaimmistoa. Arvelin, että tulen (tietenkin) pitämään kirjasta, mutta että se ei tule nousemaan Haahtela-suosikkieni joukkoon. Olin hieman vastakarvainen, viivyttelin kirjan ostamista ja lukemisen aloittamista. Kun sitten aloitin, löysin lumouksen. En heti, mutta pikkuhiljaa innostus ylitti kiinnostuksen.

Mistä maailmat alkavat tuntuu olevan hieman erilaista Haahtelaa, joskin toki kaikki romaanit ovat aina omanlaisiaan. Jonkinlaiseen anonymiteettiin verhoutuva arvoituksellisuus on poissa, tilalla on rakenteeltaan ehjä, tarinankuljetukseltaan selväpiirteinen romaani. Mukana on tuttuakin: tietynlainen etsimistarina, kuvaukset tähtitaivaasta ja lumesta sekä kaupunkien romanttinen kumu, kuten syksyinen Bulevardi, kohtaaminen Rikhardinkadun kirjastossa, piazzan kahviloista kuuluva nauru. Henkilökuvaus on hellää, muttei vailla pientä terävää pippurointia. Kukaan ei voi (onneksi) tietää, mitä kirjailija kirjoittaessaan kokee, mutta Visan tarinasta lukijalle välittyy jonkinlainen kirjoittamisen ilo ja kerronnan vaivattomuus, joiden ansiosta lukeminen on nautittavaa. Haahtela on aina ollut taitava kutomaan lauseita ja löytämään metaforia. Hetkittäin kauneus tahtoo ottaa yliotteen ja pientä komiikkaakin on mukana, mutta kokonaisuus kyllä kantaa.

Mistä maailmat alkavat on myös niitä romaaneja, jotka muistuttavat siitä itsestäänselvyydestä, että lukeminen on aina omakohtaista. Eri kirjailijat puhuttelevat kutakin lukijaa eri tavoin. Haahtelan tuotanto on aina puhutellut minua, antanut mahdollisuuden vajota jonkinlaiseen elämän lempeään melankoliaan, niin kävi nytkin. Itse asiassa Mistä maailmat alkavat lumosi minut vielä hyvin henkilökohtaisella tasolla, Bolognalla, jonne päähenkilö Visa joksikin aikaa muuttaa. Bologna, josta olen blogini alkuaikoina kirjoittanut lyhyesti, on minulle merkityksellinen, jopa yhden elämäni keskeiskäänteen antanut kaupunki. Haahtelan Bologna on todellinen ja fiktiivinen. Vanha keskusta porticoineen herää eloon, kaupungin Pinacoteca tuoksuu mielessäni, ja kun tähtien kaukainen valo tavoitt(aa) heidät siitä, kapealta kadulta Bolognassa, olen jo perillä ja tunnen valtavaa ikävää. Romaani toki jatkuu, tenhovoimaisena taide- ja henkilökuvauksena – ja Italia-kuvaus kaikkinensa on pakahduttavaa, romaanin teemaa kantaen etenkin taiteen osalta: Morandin minimalistinen tarkkuus ja maalausten valo, niiden ikään kuin oleminen, toisaalta Madonna-aihioiden runsaus, miltei ylitarjonta, vanhassa italialaisessa taiteessa.

Onko romaanin täyttymys taiteen kuvauksessa vai Visan kehityskertomuksessa? Jokainen lukija tehkööt omat johtopäätöksensä: taiteen merkitys tekijälleen ja edelleen taiteen kokijalle ovat omakohtaisia. Visalla kaikessa on elämän positiivi ja negatiivi. Luettuani haluaisin, että Visa olisi ollut oikeasti olemassa, jotta voisin mennä katsomaan hänen maalauksiaan. Haahtelan romaani johdattaa onneksi monien muiden taiteentekijöiden jäljille aina Rubensin runsaudesta Sam Vannin abstraktivismiin.

Siinä missä Visa haltioituu näkemästään, haltioiduin minä lukemastani – jälleen. Mistä maailmat alkavat on romaani, jonka tunnelmissa haluan viipyä vielä kauan. Miten ristiriitaista onkaan haluta pitää luettu itsellään ja kuuluttaa silti maailmalle: lukekaa tämä kirja!

Han Kang: Vegetaristi

March 16, 2017, 10:56 am

≫ Next: Angela Carter: The Magic Toyshop

≪ Previous: Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

$

0

0

Han Kang: Vegetaristi

Gummerus 2017
Chaesikju-uija 2007

Englanninnoksesta The Vegetarian suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Christopher Brand
215 sivua
Arvostelukappale
Eteläkorealainen romaani

Haluan huutaa vielä kerran, vain yhden kerran. Haluan heittäytyä pikimustan ikkunan läpi. Ehkä möykky häviäisi sitten. Niin, se saattaisi tosiaan hävitä.
Kukaan ei voi auttaa minua. Kukaan ei voi pelastaa minua. Kukaan ei voi saada minua hengittämään.

Kaikki muuttuu, kun säyseänä tunnettu Yeong-hye lopettaa lihan syönnin. Päätös ihmetyttää hänen miestään, koska Yeong-hye ei suostu edes valmistamaan lihaa, vaan heittää kaiken kotona olevan eläinperäisen ruoan pois. Yeong-hyen päätös vaikuttaa paitsi aviomieheen, myös naisen lähipiiriin: isä ei voi käsittää, sisar ja lanko yrittävät, mutta tuloksetta. Yeong-hyellä ei ole enää paluuta entiseen.

Han Kangin Booker-palkittu romaani Vegetaristi ei nimestään huolimatta kerro varsinaisesti kasvissyönnistä, vaikka Yeong-hyen päätös lopettaa lihansyönti onkin alkusyy sille, mitä kolmeosainen teos pitää sisällään – ja paljon sisältääkin.

Se oli vain unta. Minäkertojana toimivan aviomiehen, langon ja sisko In-hyen näkökulmista kerrottu romaani avaa monien henkiöiden maailmaa lukuun ottamatta Yeong-hyen. Hänen sisäistä maailmaansa raottavat vain unijaksot, jotka ovat rajuakin rajumpia. Vegetaristi on hurja matka ihmismieleen, ei vain Yeong-hyen muuttuvaan persoonallisuuteen, vaan myös - tai ennen kaikkea - hänen läheistensä tapaan toimia kriisin hetkellä. Lähipiiriin mahtuu julmuutta, ymmärtämättömyyttä, yritystä ymmärtää, hyväksikäyttöä, monitahoista avuttomuutta.

Vegetaristi on ajatuksia ja kysymyksiä herättävä romaani. Onko se yhteiskunnallinen teos? Onko se feministinen romaani ihmisen itsemääräämisoikeudesta? Parisuhde- ja perheromaani? Teos luonnon puolesta - tai luontosuhteesta? Kertomus mielenterveyden murenemisesta? Hyväksikäytöstä? Ihmisyydestä? Koreasta? Vapaasta tahdosta? Pakosta? Vastaus kaikkeen on kyllä, kaikkea mainittua ja paljon enemmänkin. Käsillä on monikerroksinen, taidolla kirjoitettu ja (englannista) hyvin suomennettu romaani, joka jättänee jälkensä lukijaan kuin lukijaan. Paitsi hyvin rakennettu, Vegetaristi on myös sanoillaan visuaalisuutta luova romaani. Hurjat unet, auki viilletyt ranteet, langon tapa tehdä taidetta tai vaikkapa tien varren vihrein liekein leiskuvat puut piirtyvät voimakkaina lukijan verkkokalvoille.

Kangin romaania voisi luonnehtia unohtumattomaksi. Sen maailma on brutaali, inhottavakin, ja silti oudosti kaunis. Sen hämmentävyys herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia – ja niin pitää ollakin. Vegetaristin unien raakuus ja niiden seuraukset pysähdyttävät. Kokonaisuus saa ajattelemaan sitä, miten ihmisyys koetaan – tai nähdään. Se näyttää, miten yksityisestä tulee vallankäytön näyttämö.

---

Vegetaristista ovat kirjoittaneet myös Elegia, Elina, Katri, Kirjaluotsi, Laura, Omppuja Petter. Luultavasti moni, moni muukin ja mikä ettei: kuten Petter pohtii, kirja tuskin jättää ketään kylmäksi.

Angela Carter: The Magic Toyshop

March 22, 2017, 8:51 am

≫ Next: Katja Kallio: Yön kantaja

≪ Previous: Han Kang: Vegetaristi

$

0

0

Angela Carter: The Magic Toyshop
Virago Modern Classics 2006, alkuteos 1967
Kannen piirustukset Studio Posti
Kannen suunnittelu Jack Smyth
200 sivua
Brittiläinen romaani


”I never thought the night would be like this”, said Melanie aloud, in a tiny voice.
She shook with ecstasy. Why? How? Beoynd herself, she did not know or care. Great banks of cloud reared and dissolved in the heavens and there shone a star. The world, which was only this garden, was empty as the sky, endless as eternity.

Eräänä yönä 15-vuotias Melanie kävelee kotinsa puutarhassa yllään äitinsä morsiuspuku. Öisellä retkellä puku repeää, seuraavana päivänä Melanien koko maailma järkkyy. Hänen vanhempansa ovat kuolleet lento-onnettomuudessa Yhdysvalloissa. Melania ja tämän sisarukset lähetetään Lontooseen leluja valmistavan enon luo. Eno osoittautuu omalaatuiseksi julmaksi tyranniksi, mutta Melanien irlantilainen täti Margaret, joka on hääpäivästään saakka pysytellyt mykkänä, sekä pariskunnan pojat Francie ja Finn vaikuttavat ystävällisemmiltä. Kaikkien elämä oudossa talossa tuntuu menevän juuri Philip-enon määräämänä. Eno näyttää rakastavan vain nukkejaan, ja eipä aikaakaan kun Melaniellekin olisi rooli nukke-esityksessä.

Maagis-realistisena feministinä tunnettu Angela Carter mainitaan usein modernina klassikkona ja hänet on nostettu erääksi keskeisimmäksi sotien jälkeiseksi brittikirjailijaksi. Tähän nähden hänen tuotantoaan on suomennettu vähänlaisesti. En muista, mistä Carter tietoisuuteeni tuli, mutta muistan ainakin seuranneeni Tea with Anna Karenina -blogissa joitakin vuosia sitten ollutta Angela Carter -teemakuukautta. The Magic Toyshopin (suomennettu nimellä Maaginen lelukauppa, Otava 1984) ostin Lontoosta noin kuukausi sitten ja luinkin kirjan jo matkalla, mutta bloggaus romaanista sopii ihmeen hyvin Kangin Vegetaristin jatkoksi (muttei tietenkään millään muotoa sen jatko-osaksi).

Nimittäin, kuten Suketus toteaa, on Carterin romaani "hätkähdyttävä ja pirun häiritsevä". Carterin ja Kangin romaaneja ei tietenkään millään muotoa pidä verrata toisiinsa, mutta kumpikin teos tarjoaa tekstuaalisesti nautittavaa, temaattisesti kiinnostavaa ja osin julmaa luettavaa, muuten teokset ovat keskenään hyvin erilaiset. Carterin maailman julmuuteen sekoittuu lempeää runollisuutta ja ennen kaikkea keskeishenkilön oman mielen kuvausta.

The Magic Toyshop on tietenkin Melanien kehityskertomus. Nuori, ihastuttavan kirjallinen ja nokkela tyttö suorastaan repäistään uuteen maailmaan, irti peribrittiläisestä maalaiskylästä Lontoon raisummille kujille, neidonkamaristaan nukkejen täyttämään taloon, jossa seksuaalinen uhka leijuu ilmapiirissä. Symboliikka tuntuu osin osoittelevalta: mihin kaikkeen puutarha ja repeytynyt hääpuku voikaan viitata, ja toki kyse onkin lapsuuden lopusta. Carter on kuitenkin taitava kirjoittaja: The Magic Toy Shop on samalla kertaa kuin vertauskuvallinen satu ja realismin riekaleista kiinni pitävä kasvukuvaus.

Kokonaisuus on enemmän realistinen kuin maaginen. Taianomaisinta on tunnelma ja Carterin kieli, joka on aistivoimaista ja värikylläistä, suorastaan ihmeellistä, ja olen iloinen että luin romaanin englanniksi. Missään vaiheessa kieli ei kuitenkaan ole liian maalailevaa. On kiehtovaa lukea teosta, joka on samalla kertaa niin vetävä ja kuitenkin kulttuurisia viittauksia täynnä. On iljettävää lukea siitä mitä tuleman ehkä pitää, ja samalla kuitenkin on lumoavaa upota romaaniin, hämmentyäkin sen äärellä.

Tunnelmaltaan väkevä The Magic Toyshop on kuin postmoderni goottilainen romaani. Osin se on aikansa tuote, 1960-luku näkyy esimerkiksi Lontoo-kuvauksen tietynlaisessa nuhjuisuudessa ja soitetussa musiikissa. Goottilaista on miltei kaikki alkaen Melanien yöstä puutarhassa ja päätyen aina mykkään tätiin ja tyrannimaiseen setään. Postmoderniksi romaanin tekee se, miten Carter asemoi Melanien ja tämän kokemusmaailman sekä tietenkin se, miten feministinä tunnettu Carter käsittelee patriarkaalisuutta – kovin kovaa höykytystä teema ei kuitenkaan saa. Jos olen oikein ymmärtänyt, on The Magic Toyshop Carterin helpoimpia teoksia, joka innostaa etsimään luettavaksi enemmänkin kirjailijan tuotantoa.

Kokonaisuus on kiehtova ja mieleenpainuva kuvaus kasvamisesta, vaarasta ja heräämisestä. Kaiken kruunaa Carterin aistikas, mutta sopivan piikikäs kieli. Tarina päättyy nopeasti, mutta romaanin tunnelma ja lauseet jäävät elämään mielessä.

---

Katja Kallio: Yön kantaja

March 26, 2017, 7:43 am

≫ Next: Maaliskuu: Rajoja ja elämyksiä

≪ Previous: Angela Carter: The Magic Toyshop

$

0

0

Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017
Kansi Piia Aho
380 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Välillä hulluus puhui hänelle simasuulla. Jos antaisi sille periksi, tässä paikassa olisi järkeä kuin taikaiskusta, ja tässä kohtalossa. Siemättömästä vääryydestä tulisi loppu kuin piloillaan. Jäljellä jäisivät pelkät tosiasiat, hulluus ja hullujenhuone, rinta rinnan.
Mutta hän vastusti houkutusta. Öisin hän tarrasi kiinni ikiomaan silkkinauhaansa kuin kaitseeseen ja sai pysyteltyä pystyssä. Hän sai jatkettua elämää putoamatta sen pohjalle.

Amanda on aina ollut toisenlainen: reissunainen, viettelijä, heittäytyjä. Tai irtolainen, prostituoitu, vietävissä oleva. Lapsesta saakka Amanda, jo kohdussa vinoon kasvanut, ei ole mahtunut tytölle tai naiselle määrättyyn muottiin. Elämä kuljettaa Amandan Turun kaduille, milloin minnekin, kuumailmapallolentäjä Duplessin rakastajattarena taianomaiseen Pariisiin saakka ja lopulta Seilin saarelle, onhan hän diagnoosien mukaan parantumattomasti mielisairas. Häntä vaivaa Insania epileptica menstrualis, kuukautishulluus. Elämä Seilissä on omanlaistaan, täynnä sääntöjä, hierarkioita ja rooleja. Amandalla on kuitenkin aina kykynsä ajatella toisin, kuulla tähtien kitinä katon läpi, aistia ruohon tuoksu.

Katja Kallio on ollut minulle aina tietyllä tavalla sekä ihailtava että vaikea kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneja, joista olen halunnut pitää mutten ole päässyt kirjaan sisälle, kuten Karilla. Hän on kirjoittanut erinomaisia teoksia, joista olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan jotain. Ja sitten hän on kirjoittanut kirjoja, joita lukiessani olen ollut koko lailla myyty. Joka tapauksessa olen jo Kuutamolla-romaanista saakka odottanut aina innolla Kallion uutta tuotantoa. Kun kanneltaan upea Yön kantaja saavutti minut, syrjäytti se muut kesken olleet kirjat.

Yön kantaja perustuu vuosina 1864-1918 eläneen Amanda Fredrika Aaltosen elämään, mikä antaa oivalliset lähtökohdat romaanille. Yön kantajassa näkyy erinomaisesti se, miten hulluutta rakennetaan ja miten sairaalasta tulee vankila: vapaakävelijä ei pääse kotiin, Turkuun, vaikka kaupungin valot kajastavat Seilin saarelle saakka. Kallion Seili-kuvaus on vaikuttavaa: muinaisesta rajaa tarkoittavasta sanasta nimensä saanut saari erottaa toisistaan maailman juhlaväen ja kuokkavieraat.

Kallio luo moniulotteisen muotokuvan naisesta, jota ei varmasti voi täysin hahmottaa. Amanda kokee kovia, pääosin ulkopuolisten toimien vuoksi, osin omasta sisäisestä pakostaan. Keskiöön nousee kysymys paitsi oikeudesta tahtoa, myös oikeudesta olla: moraalisäännöt määrittävät paitsi olemisen tapoja, myös ihmisarvoa.

Kallion teksti on nautittavaa luettavaa, lauseiltaan taidokasta, tunnelmaltaan samalla kertaa synkkää ja ilmavaa. Kuumailmapallon lento ilmaviertojen armoilla pitää sisällään oman maailmansa, toisaalla hien hajussa on perhosia, nuhruisissa ja tuhnuisissa kohtaamisissa ollaan ihmisyyden äärellä. Kallio kuvaa Amandaa ja tämän edesottamuksia ja kaikkea tälle tapahtuvaa, taidolla, mutta silti Amanda jäi minulle vieraaksi sillä vaikeasti määriteltävällä tavalla, jolla romaanihenkilöt joskus jäävät. Jäin kaipaamaan jotain; jotain sellaista, jota en osaa määritellä – ehkä jotain kiinnepistettä, tässä kohtaa jotain samastuttavaa. Jäin, vaikka säpäleet satoivat Amandan päästä läpi ja viilsivät hänen sisuksensa repaleiksi. Eikö tuollainen kuvaus puhuttele? Toki. Ja silti hieno romaani ei puhutellut minua lukijana niin paljon kuin etukäteen toivoin. Toisaalta juuri Amandan kaltaisen romaanihenkilön kanssa tuo määrittelemättömyys sopii. Amandan aikalaiset eivät saaneet Amandaa tiettyyn muottiin, vaan alistivat hänet mielisairaalaan, ja sen ajatteleminen on sydäntä särkevää.

Vaikeasti määriteltävä Amanda on mieleenpainuva hahmo, joka on romaaninsa ansainnut. Yön kantajassaan Kallio luo vahvan tarinan herkästi haavoittuvalle ihmisyydelle.

--

Myös Riitta ja Tuija ovat lukeneet Yön kantajan.

Maaliskuu: Rajoja ja elämyksiä

March 31, 2017, 6:05 am

≫ Next: Hanya Yanagihara: Pieni elämä

≪ Previous: Katja Kallio: Yön kantaja

$

0

0

Maaliskuu on aina ollut minulle monenlaisten rajojen kuukausi: miellän sen alkupuolen aina talveksi, mikä johtunee siitä että lapsuusseudullani hiihtolomaa vietetään vasta maaliskuun alussa. Maaliskuun alussa vietän myös syntymäpäivääni, kuun lopussa taas eräs rakkaimmista ystävistäni on juhlavuorossa – ja tähän syntymäpäiviemme väliin mahtuu talven taittuminen kevääksi.

Mutta eivät maaliskuun rajat ole pelkästään vuodenajan vaihtumisen ja syntymäpäivien aikaa. Mieli kirmailee sinne tänne, hieman levottamana ja odottavana, kuten usein juuri nyt. Ja mieli myös kaipaa. Ajatus maaliskuusta rajana sai uuden merkityksensä nyt, kun kirjablogimaailmaa kosketti surullinen uutinen. Lukutoukan kulttuuriblogia pitänyt Krista menehtyi maanantaina sairaskohtaukseen, kertoi hänen äitinsä blogissaan Pihakuiskaajan puutarha. Kirjoja rakastanut, lukemisen ilosta paljon puhunut Krista tuli minullekin blogituttavaksi kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa. Vasta vuosi sitten Jyväskylässä hän haastatteli Ammaa ja minua, ja vasta nyt tässä samassa rajaisessa maaliskuussa, vain muutama viikko sitten, halasin häntä Helsingin Akateemisessa, jossa jaettiin blogistanian kirjallisuuspalkinnot. Mietin nyt, miten hauras elämä on. Miten joku voi olla ja sitten onkin poissa. Toivon, että Kristalla on ikuisesti maailman parhaimpia kirjoja ja paljon valoa. Lähetän Kristan läheisille syvimmät osanottoni.

Blogistanian palkintojen lisäksi maaliskuu sisälsi paljon muitakin menoja – paljon ainakin kaltaiselleni kotona viihtyvälle ihmiselle. Vuosisadan naiset -elokuvan kävin katsomassa muutaman rakkaan ystäväni kanssa. Mike Millsin ohjaana draamakomedia oli lajityyppinsä mukainen: se itketti ja nauratti, sai miettimään sattumaa. 1970-luvulle sijoittuva elokuva ihastutti keskusteluillaan ja roolituksillaan: miten pienesti Anette Bening hahmonsa loi. Hieno elokuva, menkää katsomaan! Ja aivan ihana oli myös Kaunotar ja hirviö, jonka näin yhdessä 11-vuotiaan tyttäreni kanssa. Mielestäni ihmiselokuvaversio oli jopa parempi kuin 1991 valmistunut melko konventionaalinen, vaikka toki komea animaatio. Nyt musikaalina erinomaisesti toimiva elokuva sai Emma Watsonin hahmon myötä pieniä feministisiä kaikuja, ja myös Bellen isän hahmo sai syvyyttä Kevin Klinen roolissa. Lumotun linnan hahmoja esittivät niin ääninä kuin ihmisinäkin muun muassa mainiot Emma Thompson ja sir Ian McKellen.

Elokuvien tarjoaman visuaalisuuden lisäksi nautin myös taiteesta. Rakastan taidemuseoita, mutta olen vähän huono galleriavieras. Nyt kuitenkin kävin Galleria Huudossa Uudenmaankadulla katsomassa Kira Leskisen Sabroso-näyttelyn. Näyttely on valitettavasti jo päättynyt, mutta suosittelen seuraamaan Leskisen uraa. Hän muuten kuvasi nelisen vuotta sitten Hannan ja minunRivien välissä -kirjankannenkin.

Teatteriinkin ehdin. Kansallisteatterin Macbeth-sovitus jäi mieleeni osin aika ristiriitaisena. Tuija on kirjoittanut ajatuksiaan niin hyvin, että kehotan lukemaan hänen mietteensä. Teatteri-iltaa edeltävän keskustelun Kansallisteatterin Bloggariklubilla sen sijaan koin innostavana. Teatterin ullakolla WSOY:n kustannustoimittajat Saara Pääkkönen ja Alice Martin, joka on myös arvostamani suomentaja, näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä ja dramaturgi Eva Buchwald valottivat omaa Shakespeare-suhdettaan ja pohtivat muun muassa käännösten ja näytelmien yhteen sovittumista. Keskustelussa todettiin, että Shakespearen näytelmissä näkyy rikkaana koko elämän kirjo, ihmisyyden skaala. Nyt suurella näyttämöllä menevä Macbeth symboloi omaa aikaamme muun muassa oman edun tavoittelussa, pienen näyttämön Richard III puolestaan on tahallisen vanhanaikainen, mutta yhtä lailla ajankohtainen, hauskakin.

Juhlista ihanimpia ovat kirjajuhlat. Töiden puolesta olin iloitsemassa Krista Launosen LAVA – kauhu ja himo -kirjan ilmestymistä Urbansaunassa, joka olikin oiva juhlapaikka. Vaikken työkirjojani periaatteen vuoksi enempää blogissani esittele, kerron että Krista Launosen kirjasta sain monenlaisia oivalluksia, jotka koetan muistaa esimerkiksi mahdollisten tulevien kirjamessuesiintymisten aikaan.

Pieni blogiväsymys on vaivannut, minkä huomannee tästä hieman laiskemmasta bloggaustahdista. Onneksi hyville kirjoille löytyy aina paikkansa. Nyt olen lukemassa rankkaa ja puhuttelevaa kirjapaksukaista, Hanya Yanagiharan Pientä elämää, joka pitää otteessaan, kauhistuttaa ja pakottaa lukemaan vielä sen yhden sivun. Palaan kirjaan täällä blogissa, kunhan olen tuon yli 900-sivuisen romaanin selättänyt.

Niitä hyviä, uusia ja uusia sivuja toivon teille kaikille Lumiompun lukijoillekin. Kevään valoa!

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

April 5, 2017, 5:25 am

≫ Next: Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

≪ Previous: Maaliskuu: Rajoja ja elämyksiä

$

0

0

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Tammi 2017, Keltainen kirjasto
A Little Life 2015
Suomentanut Arto Schroderus
Kansi Markko Taina
939 sivua

Yhdysvaltalainen romaani

Minun elämäni, niin hän ajattelee, minun elämäni. Mutta sen pidemmälle hän ei pysty ajattelemaan, ja hän jatkaa sanojen hokemista itsekseen – osaksi loitsuna, osaksi kirouksena, osaksi rauhoitteluna – ja ajautuu toiseen maailmaan, jossa hän silloin on kun kipu on tällainen, siihen maailmaan, jonka hän tietää olevan aina omansa vieressä, mutta jota hän ei koskaan jälkeenpäin muista: minun elämäni.

Syntyykö omaksi koettu elämä palasista vai kokonaisesta tarinasta? Miten paljon itseään voi etäännyttää, kuinka liki tulla? Amerikkalaisen Hanya Yanagiharan kiitelty romaani Pieni elämä sukeltaa neljän ystävyksen elämään, syvälle sukeltaakin.

Pienen elämän alkuasetelma on tuttu monista New Yorkiin sijoittuvista romaaneista: joukko lahjakkaita nuorukaisia tutustuu toisiinsa aikuisuutensa ensimmäsinä vuosina. On näyttelijäksi pyrkivä Willem, taiteellinen JB, vauraasta kodista lähtöisin oleva Malcom ja on Jude, joukon salaperäisin jäsen, raajarikko asianajaja. Lisäksi ovat adoptiovanhemmat Harold ja Julia, lääkäri Andy ja joukko muita läsnä olevia. On taidetta, loft-asumista, huumeita, juhlia, ihmissuhteita, älykkäitä keskusteluja, yhteiskunnallisuutta, viittauksia menneisyyden kipukohtiin – kuin Siri Hustvedt, Jeffrey Eugenides, Michael Cunningham ja Jonathan Franzen olisivat päättäneet laatia yhteisen teoksen. Mutta sitten kaikki muuttuu. Ystävyys pysyy, mutta Juden menneisyys alkaa hallita muitakin kuin Judea itseään. Menneisyydestä kumpuaa jotain todella mätää, jotain sellaista josta ei voi puhua, mutta joka määrittää kaiken.

Tämä mennyt puskee nykyisyyteen, se kumpuaa muistoista, mutta pakottaa kokemaan kipua silloinkin kun vuosikymmenet ovat kuluneet. Menneestä kurkistavat hyeenat, yhteiskunnan tukipilareiksi ujuttautuneet ihmissaastat, pahuus – Juden kärsimysnäytelmä, jossa riittää pituutta. Vaikka kuinka nauttisi tiiliskiven kokoisten kirjojen lukemisesta, kuluu 939-sivuisen romaanin parissa tovi jos toinenkin. Yanagiharan teoksen kohdalla voi hetkittäin puhua jopa lukemisen raskaudesta – yhtä lailla romaanin pituuden kuin sen sisällön raskauden, tai rankkuuden, osalta.

Puhutaan ensin pituudesta. Vaikka Yanahigaran romaania olisi voinut lyhentää monestakin kohtaa, ei lukeminen silti ole missään vaiheessa pitkäpiimäistä. Tietyt kuvailevat kohtaukset tai sivupolut ystävänelikon vähemmän keskeisten henkilöiden, kuten JB:n elämään, antavat lukijalle mahdollisuuden hengähtää ennen seuraavia raadollisia kokemuksia, sanotaan niitä vaikka iskuiksi, vaikka ne ovat lyöntejä rajumpia. Yanagihara on varmaotteinen ja tyylitajuinen kertoja, joka osaa säännöstellä sitä mitä tuleman pitää, mutta samalla olla säästelemättä. Juden tarina järkyttää, kuten sen tarkoitus onkin. Yanagihara ei kaunistele, vaan kertoo paljon. Joskus rivien väliin jättäminen voi olla tehokeino, mutta tällä kertaa yksityiskohtainen kerronta on tehokkaampaa kuin kertomatta jättäminen: tieto, fiktiossakin, lisää tuskaa. [--] häntä samalla iljettää ja järkyttää ja kiehtoo, miten vakavasti hän on turmellut itsensä.

Tarinan raskaudesta ei tarvinne enää kysyä. Muutamassa lukemassani blogiarviossa Pientä elämää on luonnehdittu kirjaksi, joka ei tehnyt hyvää tai romaaniksi, joka jää mieleen vainoamaan. Hyvää tekevää kirjallisuutta Yanagiharan teos ei olekaan. Kärsimys ei jalosta Judea eikä tieto missään vaiheessa tuo helpotusta. Kuitenkin Yanagiharan romaanissa on monipuolisuutta, vieraannuttavia ja liki tulevia elementtejä molempia. Sen suuri tarina on järkyttävä, mutta elämä on järkytystä moniulotteisempaa, hyvää ja kaunista mahtuu mukaan, ainakin hetkittäin. Mikä tärkeintä, keskeishenkilöistä alkaa välittää, heistä kantaa huolta, heidän puolestaan toivoo parasta.

Vaikka mukana on paljon surullista ja järkyttävääkin, on Pieni elämä suuri rakkaustarina. Rakkaus ei ole romanttista eikä rakkautta ole helppo ottaa vastaan, koska rikki revitty ihminen ei siihen kykene. Kuitenkin kyse on siitä, mikä kaiken kestää ja kärsii. Juden vaikeudet vaan ovat suurempia kuin hänen läheistensä, etenkin ja syvimmin Williamin ja Haroldin, kyky niitä käsittää. Juden elämäntarina ei kokonaisuudessaan ole uskottava, mutta liioittelu tehokeinona toimii paremmin kuin hyvin. Kun kaikki kasaantuu yhdelle henkilölle, tulee tämän kärsimyksistä eräänlainen väline: En tiedä miten selviäisin elämästä ilman sitä. Jude ei ole feeniks-lintu, sen sijaan hänen elämänsä on joutsenlaulu. Haroldin sanoin: nyt ne vastaukset tuottavat tuskaa. Kokonaisuus jää väreilemään mielessä kuin surun soittona.

Pieni elämä osoittaa, että rakastaminen voi olla helpompaa kuin rakkauden vastaanottaminen. Mammuttimainen romaani sukeltaa syviin vesiin, joista ei ole poispääsyä, mutta kun veden pintaa katsoo, siellä väreilee myös kohti kurottavaa valoa.

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

April 9, 2017, 8:20 am

≫ Next: Minna Eväsoja: Melkein geisha

≪ Previous: Hanya Yanagihara: Pieni elämä

$

0

0

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja
WSOY 2017
Kansi Martti Ruokonen
357 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen, Puolaan sijoittuva romaani

Toistaiseksi elimme vain pikku harmien, arkisten huolien ja kinan keskellä. Minun työni oli nyt pitää talo kunnossa, tarjota edes se suoja näille ihmisilleni, kulkea lumikatulaisteni rinnalla ja kasvaa osaksi heidän elämäänsä. Pelkkä utelias muistiin kirjaaminen syvenisi ymmärrykseksi, niin toivoin. Olin saanut jo kiinni joistakin arjen rutiineista ja nukuin hyvin unia näkemättä. Alitajunta teki tilaa tuleville valveajan kauhuille.

Hieman sekava, mutta kaikin puolin tyypillinen puolalainen Gwiazdan kaupunki saa uuden asukkaan, kun salaperäinen Bajek asettautuu Lumikadulle. On kevätyö ja kaupunki lepää, mikä on onni. Kaupunki ikään kuin kerää voimia siihen, mitä tuleman pitää. Lumikadulla murheet ovat suuria, mutta kulmilla asuva väki osaa myös iloita rehevästi. Asukkaiden joukossa ovat rakastavaiset Lilka ja Marek, teatterilainen Bruno, pikkuruinen Pawel ja leipomon Olga. Vuodet 1930- ja 40-lukujen taitteessa ovat kaikkea muuta kuin helppoja: saksalaiset sotilaat saapuvat maahan, Puola – kuten koko maailma – on kovilla. Miten jatkaa elämää Lumikadulla?

Katja Kaukonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tuotantoa arvostan. Kaukosen esikoisromaani Odelmakuuluu edelleen suurimpien blogiaikaisten suosikkieni joukkoon. Odelman omintakeisuutta jaksan alati ihailla. Vuonna 2014 ilmestynyt Kohina lumosi sekin. On siis selvää, että Lumikadun kertoja kiinnosti minua siitä saakka, kun kirjan ilmestymisestä kuulin.

Lumikadun kertoja vahvistaa jo vahvaksi muodostunutta käsitystäni siitä, että Kaukonen taitaa tunnelmat, kielen vivahteet ja omaperäisen kerrontatavan. Tällä kertaa kokonaisuus jäi kuitenkin aavistuksen vieraaksi: ehkä syy on kaiken kauneudessa. Kauneuden rakastajallekin, ainakin minulle, kokonaisuus on jopa liian kaunis. Lempeä melankolia ylittää sodan tunnelmat, mikä on tietenkin yksi kerronnallinen ratkaisu ja tapa käsitellä sodan aikakautta. Kauneus kuitenkin romantisoi sota-aikaa. Kauhea on olemassa, mutta suodattuneena uusien päivien taakse, kutsuttakoot tätä vaikka selviytymiskeinoksi. Kauneuden pumpulisuuden takana on toki tummia sävyjä, pelkoja ja menetyksiä. Tärkeää on myös se, mitä voimakkaimmaksi viestiksi nousee ihmisyyden arvostaminen.

Kaukonen luo Lumikatunsa ja sen henkilöt taidolla, mutta silti myös henkilöhahmot jäävät etäisiksi, Bajekin tarkkailun kohteiksi. Entä Bajek itse? Onko hän talonmies, satunnainen kulkija, enkelin kaltainen lähetti vai ihmeellinen näkijä? Kaiken kertojana Bajek on eräänlainen sidos lumikatulaisten ja muun maailman välillä. Hänen kertojanäänensä tuo romaaniin viehätystä ja lämpöä.

Lumikadun kertojan luvut ovat lyhyitä, mikä jaksottaa lukemista näppärästi sikäli, että bussimatkan aikanakin ehtii lukea useamman luvun. Lukujen lyhyyden vuoksi saatoin jättää romaanin kesken juuri silloin kun oli aika jäädä pysäkillä pois, mutta lukutauoilla mieleni ei kaivannut Lumikadulle, en jäänyt ikävöimään Gwiazdan asukkaita, en elänyt heidän iloissaan tai suruissaan. Voi toki ajatella, että lyhyissä luvuissa määrittyy elämän hauraus: näissä satunnaisen merkityksettömissä hetkissä saattoi olla heidän loppuelämänsä. Elämä koostuu palasista, jotka sovittuvat yhteen muiden ihmisten, ja kokonaisen maailman, kanssa.

Vaikka Lumikadun kertoja pitää sisällään monia hienoja ja taidolla kirjoitettuja kohtauksia, en saanut lopulta romaanista irti kovinkaan paljoa. Vahvan tunnelman, toki, kaunista kieltä, kiehtovia henkilöitä, mutta nimenomaan tunnelmapaloina, pieninä kuvan kaltaisina hetkinä, en mitenkään muuten. Sanon suoraan, että olisin halunnut pitää romaanista niin paljon enemmän kuin mitä siitä lopulta pidin. Ehkä lukuhetki oli väärä, ehkä Bajekin hieman maaginen, enkelimäinen hahmo ei puhutellut minua. Kohautan hartioitani (mielikuvieni) puolalaisittain: tällaista lukeminen joskus on.

Kokonaisuus on tunnelmaltaan kuin seepian sävyistä fragmentaarista unta. Lumikadun kertojassa on jotain yleiseurooppalaista, jotain sellaista, joka toimisi hienosti elokuvana. Ohjaajaksi sopisi hyvin Kieslowskin melankoliaa ja toisaalta Jeunet’in omintakeista vinksahtanuutta kantava taituri, kokonaisuuden voisi suodattaa samanlaisella ruskeaan vivahtavalla sävyllä kuin Veronikan kaksoiselämässä tai Ameliessa Voin jo kuvitella miten kaihoisa posetiivi soittaa juuri silloin kun pieni lintu lentää yli nokassaan lasinpalanen. 

Tuon elokuvan katsoisin! 

Minna Eväsoja: Melkein geisha

April 12, 2017, 9:23 am

≫ Next: Toivotus

≪ Previous: Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

$

0

0

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani
Gummerus 2016

Kannen suunnittelu Jenni Noponen
239 sivua
Kotimainen omaelämäkerrallinen tietokirja


Japanissa heittäydyin elämänvirtaan kuin juureton vesiheinä tunnetussa vanhassa runossa ja otin avoimin mielin vastaan sen, mitä elämä eteen toi. Tarinani Japanista kertovat arjen sattumuksista ja ohikiitävistä hetkistä, jotka saivat minut pysähtymään ja pohtimaan elämän eriskummallisuutta ja kulttuurisen rikkauden tuomia elämyksiä. Muodit ja virtaukset voivat muuttua Japanissa nopeasti mutta asenteet eivät.

Kirsikankukkien terälehtien sade, froteiset WC-istuimet, niskafetissit, karun kauneuden käsite wabi, Sensei. Japanilaisen estetiikan dosentti Minna Eväsoja on viettänyt pitkiä aikoja Japanissa. 1990-luvun alussa Eväsoja pääsi teekouluun ja opiskeli myös Koben yliopistossa. Myöhemmin hän työskenteli Takarazukan yliopistossa post doc -tutkijana. Japanin aikoinaan hankkimiensa kokemusten perusteella Eväsoja on kirjoittanut lumovoimaisen omaelämäkerrallisen teoksen Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Mainiosti nimettyä kirjaa aloittaessani ihmettelin hieman, että minkä ihmeen vuoksi geisha-sana on nostettu esiin, sillä sana toi mieleeni tietenkin monenlaista. Geisha saa selityksensä, samoin sen esimääreenä oleva melkein. Hurmaava ja hullu ovat molemmat kirjan pienissä, anekdoottimaisissa tarinoissa vahvasti läsnä.

Eväsojan Japani on toisaalta äärimmäisen kurinalainen, toisaalta yllättävän villi. Tulen ulos kyläilykaapista, kun kerron pitäväni kyllä niin meillä kotona järjestetyistä vierailuista kuin muiden luona kyläilemisestäkin, mutta toivon aina että kyläilyaika päättyy säälliseen aikaan. En nauti ns. pikkutunneille jatkuvista vierailuista (joskin aina on poikkeuksia). Japanilaisilla tuntuu Eväsojan mukaan olevan mitä mainioin käytäntö: kutsuissa ilmoitetaan tilaisuuden alkamisajan lisäksi sen kesto, joten vieraat poistuvat aina ajallaan. Säntillistä! Vielä kurinalaisempaa ovat naisille määrätyt erilaiset asemat, joita määrittävät yhteiskuntaluokan lisäksi avioituminen ja ikä. Lukuisia sääntöjä pitävät sisällään etenkin estetiikkaan liittyvät asiat, kuten teemestarin oppiin pääseminen, mikä on tietenkin harvinaista ja mihin Eväsojalla oli mahdollisuus. Jos tämä kaikki antaa kuvan japanilaisista kurinalaisina, niin vastapainoksi Eväsoja kirjoittaa esimerkiksi tavoista lähestyä raskaana olevia naisia sekä rakastajatarkulttuurista, joka tuntuu suomalaisittain hyvinkin villiltä tai hullulta, ainakin hätkähdyttävän avoimelta (toki säädellyltäkin).

Edellä mainittuja ja monia muita yksityiskohtia Eväsoja kuvailee kirjansa 45 luvussa, jotka ovat mukavan napakoita luettavaksi lyhyinäkin hetkinä, mutta niin kiehtovia, että koko kirjan tekisi mieli lukea miltei yhdeltä istumalta. Teksti on sujuvaa, aihepiiri kiehtova ja aiheiden käsittely sen verran monipuolista, ettei kukaan takuulla pääse pitkästymään: sumon käsittelyä seuraa palvelukulttuuri, melkein geisha -merkityksiä avaavan luvun jälkeen päästään lukemaan kalanruodon kauneudesta, ruokailun siisteydestä.

Melkein geisha kuuluu niihin kirjoihin, joiden kanteen tai takasivulle voisi lyödä pienen ihana kirja -leiman. Eväsojan muistot, pienet arkiset sattumat tai havaintojen kautta laajemminkin kulttuuria pohtivat kirjoitukset valottavat Japania ja japanilaisuutta samalla kertaa sisäpiiristä ja ulkopuolelta käsin. Lopputulos on viehko, hauska, koskettava ja yllättäväkin kirja, jonka teksteihin voinee palata useasti.

Tiivistäen: Melkein geisha vahvistaa käsityksiä Japanin yllätyksellisyydestä, monenlaisista vastakohdista ja miltei ikiaikaisesta kulttuurista. Teos kasvattaa Japanin-matkakuumetta, halua päästä vierailemaan maassa, jonka suurkaupungit eksyttävät ja taksikuskit ovat ihan omanlaisiaan, mutta jossa aurinko nousee punaisena pallona.