Quantcast
Channel: Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua
Viewing all 528 articles
Browse latest View live
↧

Satu Mali: Lentäjäsankarit Poppis & pikkuveli

December 2, 2016, 10:30 pm
$
0
0
Satu Mali: Lentäjäsankarit Poppis ja pikkuveli
Satu Mali 2016
36 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen valokuvateos

Poppis istahti kotirappusille odottamaan luokseen matkaavaa pikkukaveria.

Tämä aamu tuntui kuitenkin erilaiselta. Äiti laskeutui Poppiksen viereen ja kertoi, ettei pikkuinen pääsekään veljensä luo.

Hän oli kääntynyt matkallaan takaisin.

Sisaruus ei ole itsestäänselvyys. Poppis on pieni poika, jonka harras toive on saada itselleen pikkuveli tai -sisko. Vihdoin ihme on käymässä toteen, perheeseen odotetaan uutta vauvaa. Mutta pikkusisarus kääntyykin takaisin, ehkä hän on jääny korjaamaan suihkariaan. Aikuiset ovat surullisia, joku outo vesirokko saa äidin silmät punaisiksi kuin mansikat. Poppis päättää toivoa kovasti, että pikkukaveri lopulta lentäisi heille, perille kotiin.

Satu Malin Lentäjäsankarit Poppis ja pikkuveli -kirjan taustalla on tekijän omakohtainen kokemus endometrioosin aiheuttamasta lapsettomuudesta ja siitä, millaisia kipuja mieleen ja muistoihin jää silloinkin, kun perheellä on onni saada lapsia - erilaisten pettymysten ja menetysten jälkeen. Tästä syystä aikuiset ja lapset lukevat kirjaa varmastikin omalla tavallaan, omista lähtökohdistaan: Lapsille kirja tarjoaa sadun siitä, millaista on toivoa pikkusisarusta, aikuisille kertomuksen lasten saamisen vaikeudesta, surusta - ja uudesta toivosta, mahdollisuudesta.

Malin kirja on omakustanne, johon on graafisesti satsattu kirjan ansaitsemalla tavalla - ja syystäkin, onhan Mali nimenomaan valokuvaaja. Kirja on kaunis, Mia Lönnin tekemä taitto on tyylikkään levollinen, paperi laadukasta, tekstin asettelu ja fontti kohdillaan. Parasta ovat tietenkin Malin ottamat kuvat, jotka ovat yhdellä sanalla ilmaistuna huikeita. Ja hieman pidemmin: Malilla on erinomainen valon taju, kuvista heijastuvat monenlaiset tunnetilat yksinäisyydestä toiveikkuuteen ja iloon.


Kuvat koskettavat ja ihastuttavat. Lentäjäsankareita lukiessani aloin toivoa, että Mali julkaisisi toisenkin valokuvakirjan, oli sitten tällainen koko perheelle sopiva kirja tai enemmän aikuisyleisölle suunnattu.


Jos tätä omakustannetta jossain moittisin, niin kielenhuollon kohdalla. Toistuvilta tavutus- ja muilta välimerkkivirheiltä olisi voinut välttyä paremmalla oikoluvulla - muuten laadukkaassa kirjassa virheet kiinnittävät huomion. Malin kirjoittama tarina on kuitenkin sympaattinen ja lämmin, siihen on helppo eläytyä. Myös tarinan taustat, joita Mali avaa esipuheessaan, koskettavat. Uskonkin, että teos antaa monille lukijoille paljon tarttumapintaa.

Kaiken kaikkiaan Lentäjäsankarit Poppis ja pikkuveli on lumoavan kaunis kirja lapsista ja uskosta siihen, että huomenna on paremmin. Tarina saa ajattelemaan. Malin taidokkaat kuvat koskettavat ja ihastuttavat - niiden valo jää mieleen pitkäksi aikaa.

--


Myös Kia on lukenut kirjan
http://luetaankotama.blogspot.fi/2016/11/valokuvakirja-lentajasankarit-poppis-ja.html
↧
Search

Talven lumoa vanhassa Porvoossa

December 5, 2016, 4:00 am
$
0
0
Eilen sunnuntaina oli sellainen pakkaspäivä, jollaisina kaikki tuntuu pakahduttavalta. Niin täydelliseltä, kuulaalta - ja jouluiselta. Talvi kurotteli kaikkialle, mutta erityisen jouluista oli Porvoossa, jonka vanhaan kaupunkiin teimme pienen päiväretken. Meiltä Porvooseen on vain 35 kilometriä, joten pistäydymme tuossa ihanassa kaupungissa joitakin kertoja vuodessa.



Taikatalvinen (kaikkien kliseiden uhalla eilinen päivä oli kuin taikaa) sekoittui hauskaan leikkisyyteen, kun vanhan sillan kaiteisiin oli kudottu mattoja. Koetin googlettaa, että mistä tilataideteoksesta matoissa on kyse, mutten saanut tietoa. Jos joku porvoolainen lukee tätä kirjoitusta, niin olisi hauska kuulla tarina mattojen takana.



"Olkaat aina iloiset" sanoi kyltti kahvila Helmessä. En ole varma, haluaisinko olla aina iloinen, mutta Helmessä lämmittelimme kaakaokupillisten äärellä ja ihailimme kahvilan koirien suloisia villapaitoja. Vanhat puulattiat voivat olla koleita koirillekin.



Misteleitä, lelusotilaita, viimeisiä talviomenia. Kuvasin kaikenlaista niin, että unohdin kuvata mukaan ottamani kaksi kirjaa. Pyrin aina kuvaamaan kirjankansia luetun kirjan henkeen sopivissa paikoissa ja vaikkei minulla nyt ollutkaan porvoolaiskirjoja mukanani, niin kuvittelin saavani uudenlaisia kirjakuvakulmia. No, kuvauspaikkoja löytyy kai muualtakin ja luetteluihin palaan lähipäivinä. Nyt itse asiassa kaipaisin jotain vanhaa kaupunkitunnelmaa henkiviä kirjoja enkä keksi sellaista. Otan mielelläni vinkkejä vastaan.


Näiden talvitunnelmien myötä toivotan kaikille hyvää itsenäisyyspäivää huomiseksi!
↧
↧

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

December 7, 2016, 4:42 am
$
0
0
Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
Tammi 2016
Hakase no Aishita Sûshiki 2003
Suomentanut Antti Valkama
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
286 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

Professorille rakkainta koko maailmassa olivat alkuluvut. Minäkin olin kyllä tietoinen niiden olemassaolosta, mutta en ollut koskaan ajatellut niitä mahdollisena rakkauden kohteena. Mutta vaikka kohde olikin epätavallinen, hänen tapansa rakastaa oli varsin oikeaoppinen. Hän ihaili ja palveli rakastettuaan ehdoitta. Hän kunnioitti tätä, väliin helli, väliin polvistui tämän eteen. Eikä hän milloinkaan lähtenyt rakkaansa rinnalta.

Professori muistaa asioita vain 80 minuuttia menneisyyteen ja hänet on kotipalvelutoimistossa luokiteltu hankalaksi asiakkaaksi. Hän rakastaa kahta asiaa: alkulukuja, ja siten erilaisia laskutehtäviä, sekä baseballia. Taloudenhoitaja on säntillinen nainen, joka aloittaa paitsi työt professorin luona, myös pikkuhiljaa ystävystyy tämän kanssa, vaikkei professori seuraavana aamuna ystäväänsä muistakaan. Myös naisen poika tutustuu professoriin ja löytää äitinsä työpäivien aikana matematiikan kauneuden.

Jos kuvaisin Yoko Ogawan Professoria ja taloudenhoitajaa vain yhdellä adjektiivilla, sanoisin että romaani on sympaattinen. Kertomys on melko yksinkertainen: taloudenhoitaja ja tämän poika tutustuvat muistinsa menettäneeseen professoriin, mistä syntyy uusi ystävyys. Matkalla tulee vastoinkäymisiä, mutta ystävyys, matematiikka sekä hieman palindromit ja baseballkin opettavat elämän arvoista.

Ogawan teos on eräänlainen hyvien ihmisten kuvaus, jossa on samaa suloisuutta kuin ranskalaisen Muriel Barberyn Siilin eleganssissa, jossa ovenvartijarouva uppoutuu filosofian pyörteisiin: epätodennäköisestä tulee totta, erilaiset luokkarajat ylittyvät ja kaikkea sävyttää syvä inhimillisyys. Siinä missä Siilin eleganssissa pohditaan filosofiaa, nousee Ogawan romaanissa matematiikka suureen rooliin – ja hyvin nouseekin: yhtälöitä ratkotaan loogisesti, mutta myös professorin muistiparkaa tukien. Kyse ei kuitenkaan ole matematiikasta, vaan ihmisarvosta, päätösvallasta ja oikeudesta olla oma itsensä.

Kerronta on enemmän toteavaa kuin kuvailevaa. Ihmisten tuntemukset jäävät rivien väliin, joissa pettymykset, ilonaiheet, uudenlainen oppiminen ja lämmin melankolia ovat kaikki läsnä – hiljaisesti, mielikuvien(i) japanilaisesti. Kokonaisuus jää hieman etäiseksi, mutta Ogawan romaanin melankolisvireiseen tunnelmaan tämä vieraus sopii hyvin.

Kovin syvällinen tai erityisen mieleenpainuva ei Ogawan romaani ole, mutta tällaisia kepeällä tavalla fiksuja romaaneja tarvitaan aina toisinaan: Romaaneja, jotka luovat uskoa ihmiseen ja uusiin ystävyyssuhteisiin. Professori ja taloudenhoitaja on kertomus, jossa on sydäntä, älyä ja ripaus kirsikankukkien Japania.



--
Kirjan ovat lukeneet mm. Elegia, Katri, Kirjaluotsi ja Laura.
↧

Laura Gustafsson: Korpisoturi

December 11, 2016, 12:18 am
$
0
0

Laura Gustafsson: Korpisoturi
Into 2016
Ulkoasu Jussi Karjalainen
257 sivua
Kotimainen romaani


Täällä Ahma eläisi kuokkineen, kirveineen ja ennen kaikkea kivääreineen niin kuin Limousinen Kreivi, tuo Pohjolasta karannut susi. Ja jos kävisi aika pitkäksi, hän piipahtaisi polttamassa parit lähitienoon kirkot. Sillä kirkosta on enemmän iloa luonnolle tuhkana kuin ihmisapinan luonnon herraksi asettaneen jumalan palvontapaikkana.

Metsien ja järvien Suomi, niukkuuden ja kapinan ilmansuunta, houkuttaa Ahmaa. Eikä ihme: Ahma on survivalisti. Hän ei usko järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, hänen näkökulmastaan valtio ei poikkea mafiasta. Ahman ajan Suomi ei kovin vakaalta vaikutakaan. Ahma kokee luonnon omakseen ja muuttaa itärajan tuntumaan aikeissaan muuttua omavaraistaloudessa eläväksi erakoksi. Erakkous ei kuitenkaan ole niin helppoa, kuten ei omavaraisuuskaan.

Laura Gustafssonin Korpisoturin lähtökohdat saavat ajattelemaan kotimaisen kirjallisuuden kaarta aina Ilmari Kiannosta Veikko Huoviseen ja aina Elina Hirvosen tuoreimpaan romaaniin saakka. On korpimaita, toimeentulon ja selviytymisen kysymyksiä, hetkellistä huumoria ja vakavaa, aatesidonnaista dystopiaa taustallaan nettiyhteisö. Korpisoturi on kuitenkin ihan omanlaisensa teos, ja yhtä lailla omanlaisensa on Gustafsson kirjailijana.

Omanlainen-sanan voisi korvata luonnehdinnalla taitava. Gustafsson kirjoittaa raikkaasti ja hienosti. Hänen kielensä havainnoi ja sivaltaa, hahmojen sanailussa on hauskoja lentäviä lauseita. Kerronta kulkee kuin pohjoiskarjalaisilla poluilla: vängästi, mutta eteenpäin, vaikeuksia kaihtamatta.

Ahmasta Gustafsson luo epätäydellisyydessään mieleenpainuvan; romaanihenkilönä täydellisen. Ahma on yhteiskunnallisesti katsoen luuseri, mutta samalla henkilö jolla on tavoitteita ja päämäärä. Hänen äidinpuoleinen sukulinjansa sisältää sotasankareita, mutta hän itse on (tuntemattomaksi jääneen) isänsä peruja osin tumma. Ahma ei sovi mihinkään muottiin. Hän ei viihdy kaupungissa, mutta on kummajainen pienessä rajaseudun kylässäkin. Hän on epäilemättä sovinistinen, mutta tosipaikan tullen naiset tarttuvat toimeen. Mitä Ahma oikeastaan haluaa? Tai kuten metsässä kohdattu marjanpoimijaeukko kysyy: Haluatko sinä näkyä vai piiloutua?

Gustafsson hallitsee myös ironian: Suomea on kohdannut sabotaasi, puolustusbudjetti kasvaa, mutta Kari Tapio soimaan ja se oli sitten siinä - toissapäiväiset uutiset. Vaikka Korpisoturissa on omanlaistaan huumoria, on se pohjimmiltaan vakava romaani. Sen teemat ja kysymyset ovat isoja. Gustafsson kuljettaa Ahman kautta niin mikrotason kuin aatteiden historiaakin lotista nykyihmisen turhautumiseen: kritiikkiä satelee moneen suuntaan, niin talous- ja pakolaispolitiikan kuin yksilön ratkaisujen suuntaan. Lukijan on pohdittava, mikä on oikein, kuka lopulta päättää – ja kenen puolesta. Kaupungissa ei ole helppoa, mutta omavaraisuuskin on pikemminkin unelmaa kuin totta. Kun on tullut sopivan isoksi, voi alkaa huveta.

Korpisoturi on tärkeä kirja luonnon ja ihmisen suhteesta. Kokonaisuus puhuttelee, elämän sattumanvaraisuus on joko järkyttävän lopullista tai uutta toivoa valottavaa.



--
Korpisoturia on luettu laajalti. Lukekaa esimerkiksi Kristan, Nooran, Suketuksen ja Tuomaksen jutut.
↧

Emman makeat herkut ja Pipari-ihmemaa

December 14, 2016, 7:16 am
$
0
0


Emma Iivanainen: Emman makea joulu. Herkut, lahjat, koristeet
Docendo 2016
144 sivua
Arvostelukappale
Suomalainen leivontakirja

♥

Mima Sinclair: Pipari-ihmemaa. 30 piparkakkuohjetta leivontaan ja koristeluun
Gummerus 2016
Gingerbread Wonderland – 30 Magical Houses, Biscuits & Bakes 2015
Suomentanut Jenna Pahlman
Kuvat Tara Fisher
112 sivua
Brittiläinen leivontakirja


Joulukuun valoa kantavasta alkukuvasta asiaan: Leivonta – ihanaa. Joulu ja leivonta – superihanaa. Näin voi hehkuttaa miltei ylisanoin, mutta joulun aistillisuutta ei voi kieltää: kuusen ja hyasinttien huuma, piparkakkujen, pullien ja kakkujen tuoksu… Jokunen aika sitten kirjoitin Olga Temosen joulukirjasta ja kerroin hankkivani yhden joulukirjan joka vuosi. 

No, yksi on nyt vähättelyä. Kirjojenkin puolesta olen ollut monenlaisissa joulutunnelmissa, tosin en romaanien suhteen. Töissä olin taustalla tekemässä Pirjo Suvilehdon ja Sari Kanalan ihastuttavaa, nostalgista kirjallisiin jouluihin kurkistavaa teosta Sitä joulua en unohda. Innokkaana leipojana taas selailen jouluisia reseptejä blogeista ja naistenlehtien nettisivuilta – sekä tietenkin leivontakirjoista, jollaisia nyt esittelemäni kaksi uutuutta ovat.




Itseoppineeksi kakkutaiteilijaksi ja leivontakirjailijaksi luonnehdittu, muutama vuosi sitten Vuoden käsityöläiseksi valittu Emma Iivanainen on kirjoittanut ja kuvannut kirjansa Emman makea joulu. Teos on nimensä mukainen, se sisältää makeita ohjeita niin leivonnaisten kuin erilaisten karkkien ja veden kielelle herauttavien syötävien lahjojen tekemiseen. Monet ohjeet pohjautuvat perinteisiin tuttuihin, kuten juusto- ja piparkakkuihin, joulutorttuihin tai pikkuleipiin, joihin kaikkiin Iivanainen tuo jotain uutta ja oivalluksia tarjoavaa.

Ohjeet ovat selkeitä ja kaikkia kotileipureita ilahduttanee se, että jokaisen reseptin kohdalla kerrotaan sen vaikeusaste. Iivanainen myös kertoo yleistä raaka-aineista, tarvittavista leivontavälineistä ja antaa tekniikkaniksejä. Se, millainen ohje on kenenkin mieleen, on tietenkin makuasia. 



Itse kokeilin kahta helpommasta päästä olevaa ohjetta. Piparkakkuisen jouluisen rocky roadin ohje oli toimiva sellaisenaan ja aion tehdä näitä makeisia toistekin. Marjoilla marmoroitu tuorejuustopiirakka puolestaan näytti niin kauniilta, että kokeilin sitäkin. Piirakka oli hyvin helppotekoinen, mutta muokkasin ohjetta siten, että lisäsin täytteeseen hieman appelsiinimehua ja kanelia jouluista makua antamaan. Pelkällä tuorejuustolla täytteestä tuli melko lättänä, joten jatkossa aion lisätä tähän piirakkaan myös kermavaahtoa, maitorahkaa tai muuta lisäkuohkeutta antavaa.

Kaiken kaikkiaan Iivanaisen kirja – kuvat täytyy mainita erikseen, Iivanainen on taitava kuvaaja – on kaunis ja siitä riittää inspiraatiota joulun tienoota pitemmäksikin aikaa. Esimerkiksi prezel-suklaapiirakka ja suolakinuskidonitsit sopisivat varmasti mainiosti talveenkin.

♥♥♥


Brittiläisen Mima Siclairin Pipari-ihmemaa on sekin kaunis ja suorastaan joulun taikaa sisältävä pieni kirja. Kirja sisältää toki perusohjeet muutamaan erilaiseen piparkakkutaikinaan, mutta fokus on kuitenkin piparkakkujen koristelussa ja erilaisten rakennelmien tekemisessä. Mukana myös erilaisia piparkakkuisia leivontaohjeita.

Ja millaisia koristeluja, rakennelmia ja ideoita Sinclairin kirja sisältääkään! Niin monipuolisia ja veikeitä, että melkein kaikkia tekisi mieli kokeilla heti. Jalat maassa oleva satunnaisleipoja ei kuitenkaan tietenkään ala heti rakentaa kokonaista piparkakkukaupunkia, mutta haaveilee jo englantilaistyylisestä talosta. Ideat tarttuvat mieleen: syötävä tähtikranssi tai kolmiulotteinen, kerroksittain asetelluista pipareista rakennettu joulukuusi lienevät helppoja ja suositeltavia rakennelmia joko omaa joulun aikaa ilahduttamaan tai vaikka lahjaksi.

Myönnän, etten edes lukenut piparkakkutaikinaohjeita. Rakastan kotipiparkakkuja äitini tai anoppini tekemänä, mutta tunnustan useimmiten ostavani taikinan kaupasta. Pakastetaikinakin toimii eikä sen kanssa tarvitse arpoa jauhojen oikeaa määrää. Voi keskittyä muottien käyttöön, paistamiseen ja koristeluun sekä napata monenlaisia ideoita Sinclairin kirjasta.

Raikkaan oloinen Pipari-ihmemaa istuu hyvin nykyleipojan makuun. Kirjan kuvat ovat laadukkaita ja jouluun sopivasti perinteisen ja trendikkään yhdistelmiä. Suloinen kirja sopii vaikka joulunalusajan tuliaiseksi kukkasen tai glögipullon sijaan. Joskus ihana-sanaa voi olla käyttämättä liikaa – ainakin Sinclairin kirjan kohdalla.
↧
↧

Kim van Alkemade: Lapsi nro 8

December 16, 2016, 7:42 am
$
0
0

Kim van Alkemade: Lapsi nro 8
Harper Collins Nordic 2016
Orphan nro 8
Suomentanut Päivi Paju
416 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Mikä se olikaan? Muistin päättömät ympyrät, joita seurasin sormenpäilläni, ympäri ja takaisin, uudelleen ja uudelleen. Luin taulukkoa alaspäin, löysin numeron 8 ja seurasin sormellani sen riviä.
Siinä minä olin, kaikkein suurimman säteilyannoksen saanut.

Aloitan itsestäni: Minä en ihminen, joka lukee kurjista lapsikohtaloista tai ihmiskokeista. Minä en ole ihminen, joka viehättyy sentimentaalisista tarinoista, joissa on väkivaltaa, nöyryytystä, sukurutsa-aikeita tai viihteen kaapuun puettua vakavuutta. Enkä takuulla ole ihminen, joka kiinnittäisi huomiota kirjaan, jonka nimi on Lapsi nro 8.

Vai olenko? Leena Lumi kirjoitti marraskuussa Kim van Alkemaden kirjasta Lapsi nro 8. Kiinnostuin. Olin jo jonkin aikaa kaivannut luettavakseni vetävää lukuromaania, joka pitäisi otteessaan, ei olisi ihan tyhjänpäiväinen eikä jäisi liikaa vaivaamaan mieltäni. Ajatus juutalaislasten orpokodissa tehdyistä ihmiskokeista kauhistutti siinä mielessä, että ennen lukemista kirja toi mieleeni joskus lapsena (salaa vanhemmiltani, totta kai) näkemäni kauhuelokuvan, jossa Mengelen kokeita käytettiin lasten klonaamiseen. Kauhistuttavaa oli elokuvan samanaikainen huonous ja kiehtovuus. Van Alkemaden kirjassa ei kloonata, vaan kokeilla sen sijaan on todellisuusperää, sillä orpolapsille tehtiin erilaisia lääketieteellisiä kokeita 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Ihmiskokeet eivät kuitenkaan olleet syy tarttua kirjaan, vaan ajatus vetävästä lukuromaanista.

Röntgen- ja muutkin kokeet ovat toki Lapsen nro 8 punainen lanka. Kaikki alkaa päähenkilö Rachelin lapsuudesta: Rachel on yksi kokeiden uhriksi joutuneista lapsista. Aikuisena Rachel työskentelee sairaanhoitajana vanhainkodissa ja saa hoidettavakseen hänelle kokeita tehneen lääkärin. Rachel joutuu moraalisen dilemman eteen: kostaa vaiko ei? Selviytymistarinan ohella Lapsi nro 8 pitää sisällään myös maailmansotien välisten ajan jälkeisen ajan Yhdysvaltain muutoksia New Yorkista Coloradoon, ripauksen juutalaiskulttuuria, lesboutta ja sukulaissuhteita. Lopussa oleva kirjaa avaava esseemäinen teksti on antoisaa luettavaa, joka historiallisesti taustoittaa romaanin eri aihepiirejä.

Aineksia on paljon, mutta van Alkemade kuljettaa tarinaa niin sujuvasti, että huomasin viihtyväni romaanin parissa paremmin kuin halusin itselleni edes myöntää. Toki Lapsi nro on monilta osin juuri pelkäämäni kaltainen, raflaaviin aiheisiin pohjautuva helppolukuinen kertomus. Rachel-parka: Että yhdelle ihmiselle täytyykin osua kohdalle niin paljon. Äidin menehtyminen järkyttävissä olosuhteissa, joutuminen orpokotiin ja ihmiskokeiden uhriksi ei riitä, vaan Rachel kohtaa myös lähentelyä, insestiaikeita ja tietenkin harvojen läheistensä petturuutta. Toisaalta hän tutustuu myös ihmeellistä apua tuoviin ihmisiin ja saa kokea onnenkin hetkiä. Hyvät ovat liiankin hyviä, pahat pahoja. Useammin kuin kerran on ällistyttävää, miten Rachel joutuu taas kokemaan kaikenlaista ja kuinka hän käsittämättömän helposti selviää kaikesta. Vaikka pitäisi ehkä järkyttyä ja liikuttua, ei voi olla pyörittelemättä päätään. Rachel on todellinen Tuhkimo!

Tässä vaiheessa blogitekstiä kaikille on takuulla selvää, ettei Lapsi nro 8 ole hyvä romaani niillä mittareilla, jotka minä hyväksi katson. Van Alkemaden teos ei sisällä mitään uutta teksuaalisesti. Sisällöllisestikin se on jossain määrin epäuskottava. Kaikesta huolimatta Lapsi nro 8 puhuttelee. Se koskettaa ja saa eläytymään paitsi Rachelin hahmoon, myös muutamaan vuosikymmeneen Yhdysvaltain historiassa. Se on vetävä historiallinen viihderomaani ja hyvä niin. Se täyttää tehtävänsä mainiosti: otteessaan pitävää ajanvietekirjallisuutta, jonka jännittävä juoni ja rakkauskertomus sovittuvat hyvin yhteen. Rachelin rakastetun henkilöllisyyskin on eräänlainen arvoitus.

Uskoisin, että van Alkemaden romaani olisi myös mieluisa joululahja kaikille heille, jotka haluavat lukea vetävää historiallista romaania. Kaikkein eniten teos on näpäytys minulle itselleni. Lapsi nro 8 muistutti siitä, millaista on upota viihteen vietäväksi, ahmia kirjaa pikkutunneille ja eläytyä tarinaan silloinkin, kun ei niin sanotusti osta aivan kaikkea. Aivan kuin olisin saanut hetken lapsuuteni kirja-ahmisiästä takaisin. 

Niinhän siinä siis kävi, että minä olen ihminen, joka juuri luki kirjan nimeltä Lapsi nro 8.

-
Kirjan ovat Leenan lisäksi lukeneet muun muassa Riitta, Ulla ja Mari.
↧

Arvonta: Voita sarjaliput Baba Lybeck, Kirja vieköön! -tapahtumaan

December 17, 2016, 7:05 am
$
0
0


Kirja vieköön! Vieköön kohta ensi vuotta. Nyt joulun alla minulla on ilo arpoa kaikkien teidän Lumiomenan lukijoiden kesken huikea palkinto erääseen ensi vuoden puhutuimpaan ja varmasti myös yhteen kiinnostavimpaan kirjallisuustapahtumaan.

Baba Lybeck, Kirja vieköön! -kirjallisuusillat ovat Kirja Suomi 2017 -juhlavuoden päätapahtuma. Satavuotiasta Suomea juhlistavat illat kokoavat yhteen kirjailijat, näyttelijät ja kirjallisuuskeskustelua rakastavan yleisön.

Baba Lybeckin vetämät kirjakeskustelut alkavat tammikuussa Savoy-teatterissa. Kevätkaudella iltoja on luvassa kolme: yksi tammi-, toinen helmi- ja kolmas maaliskuussa. Tammikuun ilta järjestetään 18.1. ja siellä keskustelemassa ovat Baban Lybeckin lisäksi Jörn Donner, Tarja Halonen, Tellervo Koivisto, Petri Tamminen ja Anu Partanen. Ilta on täynnä elämyksiä, sillä tilaisuuden aikana näyttelijät Laura Malmivaara, Taisto Oksanen ja Pekka Strang esittävät osia keskusteltavista teoksista.

Näitä kirjallisuusiltoja ei striimata tai lähetetä muutenkaan televisiossa tai netissä, joten kyse on ainutlaatuisista elämyksistä. Lisätietoja tapahtumasta löytää täältä.

Arvon kaksi sarjalippua, eli kaksi onnettaren suosikkia voittaa liput Kirja vieköön -tapahtumaan ja pääsee seuraamaan kevään kaikkia kolmea tilaisuutta ilmaiseksi. Osallistuminen edellyttää vain kommenttia täällä blogissa tai sitten Facebookissa. Kerro samalla, mitä olet lukemassa juuri nyt (tätä kysyn ihan omaa uteliaisuuttani, on aina hauska kuulla, mitä muut lukevat; Itselläni on kesken James Salterin Kiitävät vuodetja Matt Haigin Poika nimeltä Joulu).


Arvonta on auki loppiaiseen saakka. Arvon voittajat lauantaina 7.1.2017.

Onnea arvontaan, joulua ja kirjan viemää juhlavuotta 2017 odotellen!
↧

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

December 18, 2016, 8:07 am
$
0
0


Matt Haig: Poika nimeltä Joulu
Aula & Co 2016
A Boy Called Christmas 2015
Suomentanut Sarianna Silvonen
Kuvittanut Chris Mould
267 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen lastenromaani

”Päivää, tontut! Näyttää siltä, että olemme saaneet erityisen vieraan juuri sopivasti jouluksi! Koska nyt on joulunaika, mielestäni meidän tulisi muistaa vanha kunnon tonttumainen vieraanvaraisuus, vaikka hän onkin ihminen.”
Tontut henkäisivät sanan kuullessaan.
”Ihminen!” eräs tonttu huusi. ”Entä uudet säännöt?”

Suomi muutama vuosisata sitten. Nikolas on 11-vuotias poika, joka elää köyhyydessä. Hänen äitinsä on kuollut epäselvissä oloissa. Isä Joel on puunhakkaaja, joka lähtee tutkimusmatkalle saadakseen pienelle perheelle paremman toimeentulon. Nikolaksen uskollisena ystävänä elelee pieni Miika-hiiri, rakkaita ovat myös ainoat lelut, naurisnukke ja puinen reki. Kun isä lähtee parempaa elämää hakemaan, tulee Nikolasta hoitamaan julma Charlotta-täti, jonka pöyristyttävä itsekkyys ja suoranainen ilkeys saavat Nikolaksen karkaamaan kotoa kohti pohjoista. Apua hän saa Salama-nimiseltä porolta, myös Miika lähtee mukaan. Matka ei kuitenkaan ole helppo ja pohjoiseen tonttujen maahan saavuttuaan Nikolas joutuu monenlaisiin vaaroihin. Tontut eivät näet ole sellaisia, joihin me olemme tottuneet: ne voivat jopa syödä ihmisiä. Kovin hellämielisiä eivät ole muutkaan kohdalle osuvat uudet tuttavuudet.

Jos pian 11-vuotiaalta esikoiseltani kysytään, saattaa brittiläisen Martin Haigin Poika nimeltä Joulu olla hyvinkin tämän vuoden paras lastenromaani. Luimme kirjaa yhdessä ääneen vuorovedoin siten, että minä luin ensin yhden luvun, sitten esikoiseni luki seuraavan, sen jälkeen taas minä. Haigin romaani piti otteessaan niin, että illat kirjaa ääneen lukiessa venyivät pitkiksi, kun lukemista ei malttanut lopettaa kahden tai kolmen luvun jälkeen. Sarianna Silvosen suomennos on nautittavaa luettavaa. Chris Mouldin ilmeikäs kuvitus täydentää kokonaisuutta mainiosti:


Kokonaisuus kiehtoo, ihmetyttää, naurattaa ja jännittääkin sopivasti. Suomalaisia lukijoita ihastuttanee myös se, että romaani sijoittuu kokonaan Suomeen. Maatamme koskevat faktat ovat hetkittäin kaukana totuudesta, mutta mitä pienistä: saturomaaniahan tässä luetaan. Haig yhdistääkin mainiosti brittiläisen, ylikansallisen ja suomalaisen perinteen. Esimerkiksi häijyluonteinen ja persoonallisella tavalla jopa riemastuttava Totuuskeiju pohjaa ehkä ainakin osin irlantilaiseen folkloreen, johon mahtuu ilkeitäkin keijuja. Henkilögalleria on kaiken kaikkiaan mainio aina neuvokkaasta ja selviytyvästä Nikolaksesta tämän tappamisella uhkaavaan Sebastian-peikkoon, Pikku-Nuusaan ja juuston olemassaoloon uskovaan Miikaan. Usko tonttuihin ja joulupukkiin on myös – tietenkin – vankka. Pahaa kasvattavan Vodol-ukin tarkoitusperät puolestaan voi nähdä puhtaan poliittisina: pelosta kumpuavana kontrollinhaluna.

Hetkittäin tarina on hurja. Kuten myös Amma ja Rouva Huu mainitsevat, kirja on hetkittäin makaaberi. On varmasti makuasia, miten tonttujen ihmissyönnin tai tappamisella uhkaavan jättiläisen kokee, mutta meillä kaikelle tälle naurettiin lämpimästi. Brittihuumori kukkii mitä parhaiten: Hetkittäin hurjan kuorensa alla Poika nimeltä Joulu on sydämellinen lastenromaani, jonka ytimessä on usko mahdollisuuksiin ja parempaan huomiseen.

Kirjan alku kertoo lopun: kyse on joulupukin todellisesta tarinasta. Poika nimeltä Joulu onkin kirja, jonka paras lukuaika on juuri nyt, joulun alla tai joulun aikaan. Lämmin suositus tälle hauskalle, hurjalle ja jouluiselle tarinalle, jonka suurin opetus kuuluu: Mahdottomuus* on vain mahdollisuus, jota ei vielä ymmärrä.


*Mahdotonta on ”vanha tonttukirosana”.


P.S. Muistakaa osallistua arvontaan, jossa kaksi voittaa sarjaliput Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tapahtumiin ensi keväänä.
↧
Search

Joulumieltä

December 22, 2016, 7:37 am
$
0
0


Joulu, lempiaikani vuodesta: rauhoittumisen aika, suklaan ja kirjojen aika, koko perheen yhteisen loman aika. Aika nukkua pitkään, tuoksutella kuusta, kuunnella Jouluradiota (jo heti siitä alkaen, kun se taas aloitti), herkutella ja olla vaan. Aika juhlistaa vuoden pimeintä aikaa, jossa on oma tunnelmansa ja josta pidän paljon, ja samalla mennä valoa kohti.


Meillä jouluihmisillä on helppoa, sillä tällaista tunnelmointia ei muihin vuotuisjuhliin mahdu (vaikka niissäkin on ilonsa, totta kai). Ei sillä, etteikö jouluun mahtuisi kiirettä ja stressiä, riitoja, väsymystä tai lumisadekaipuuta. Mahtuu kyllä, mutta se joulumieli löytyy aina: Se löytyy pienistä hetkistä ja vaikkapa kuusenkoristeen välähdyksestä oikeanlaisessa valossa. Se löytyy myös (toivottavasti) oikein valituista ja valikoituneista (kuten minulla nyt, kun sain yhden kuvassa olevan ystävältäni) kirjoista.


Joulumieltä jokaiselle: lämpöä ja iloa, parhaita kirjoja!



↧
↧

Kirjavuosi 2016

December 30, 2016, 6:43 am
$
0
0


Kun vuosi on lopullaan, en koskaan oikein tiedä, miten olla. Uutta on aina jännittävä odottaa, mutta vanhassa riittää muisteltavaa. Uudesta ei ole vielä minkäänlaista aavistusta, vain toiveita että siitä tulisi hyvä. Vanhaa voi katsoa kaihoten: olinko oikeasti isojen pohdintojen kynnyksellä heti tammikuussa? Ja kevättalvella oli Korot kopisten-kirjan aika: Amman kanssa oli jälleen ilo tehdä yhteisiä kirjoitushommia. Entä miten ihanaa olikaan kävellä irlantilaisilla kivikkoisilla rannoilla heinäkuussa tai miten koskettavaa katsoa Belfastin muraaleja. Kuinka suloista Tallinnan tai Tukholman vanhoilla kujilla. Kuinka lumoavaa ottaa omaa aikaa Turun kirjamessujen tuoksinassa lokakuisena lauantaiaamuna – yhtä tunnelmallista kuin kävellä joulukuisessa Porvoossa. 

Ja tietenkin: miten monenlaisia kirjoja tähänkin vuoteen mahtui. Kovasti odotettuja, iloisia yllätyksiä, pettymyksiä ja tietenkin täyteläisiä lukuelämyksiä. Tuttuun tapaani listaan eri tavoin säväyttäneitä kirjoja, jotka syystä tai toisesta ovat painuneet mieleeni erityisellä tavalla. En siis nytkään listaa välttämättä kaikkia vuoden parhaita lukukokemuksiani, toki niitäkin, mutta huomioin myös heikompia tai keskinkertaisen mukavia, jos ne jostain syystä ovat mieleeni painuneet.

Tulevan vuoden kirjavinkkeihin ja lukusuunnitelmiin palaan lähiaikoina.

Nyt kuitenkin: Kirjavuosi 2016


Vuoden muistuttaja

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Joskus ihmettelen itseäni lukijana, mutta kukapa ei niin tekisi. Nyt kummastelen sitä, miksi annoin Chimamanda Ngozi Adichien romaanin odottaa minua yli viisi vuotta. Luin näet Puolikkaan keltaista aurinkoa jo syksyllä 2010 ja vaikutuin romaanista niin, että päätin lukea lisää Adichieta ja ostin hänen esikoisromaaninsa aikomuksena lukea se pian. Mutta vuodet vierivät ja nyt blogiini viimein ehtivä Purppuranpunainen punainen hibiskus antoi vain odottaa itseään. Onneksi hyvä romaani ei vanhene ja tämä helmikuu oli yhtä oivallinen kuin mikä tahansa muukin ajankohta Kambilin tarinan lukemiseen.




Vuoden herkullisin

No, nyt on valittava kaksi.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Kirja, joka lopetti nuivan lukemisen aikakauden:

Parkkisen romaanissa on paljon ihastuttavaa, etenkin ruoka. Ruoka merkitsee Säädyllisessä ainesosassa paljon. Lukujen nimeäminen ruokien nimillä tai ateriointihetkillä, kuten Kaviaarilla täytetyt viiriäisenmunat, Haukea valkoisessa kastikkeessa ja Rapuja August Strindbergin tyyliin, viehättää jo heti kirjan ensilehdillä sisällisluetteloa selatessa. Viehätys vain vahvistuu, sillä ruokaa tehdään, siitä puhutaan ja se edustaa valtaa, rakkautta, salaisuuksia, välinpitämättömyyttäkin. 


J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Täydellinen lomakirja:

Stradalin episodiromaani pitää sisällään oikeastaan kaiken sen, mitä hyvältä ajanvieteromaanilta voi odottaa: taidokkaan rakenteen, kerronnan imun, kiehtovat henkilöt sekä koko joukon ruokakuvauksia, jotka ovat lempeässä ironiassaan niin kovin herkullisia.



Vuoden klassikko

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Parisen viikkoa tuo lukeminen otti. Harmin räkä lähti väistämättäkin pois nokasta, kun kirjaa luin. Toisinaan, automatkoilla, innostuin lukemaan mehevimpiä kielenkäänteitä ääneen miehelleni. En voi sanoa nauttineeni jokaisesta lukutuokiostani, mutta kokonaisuus veti puoleensa. Ja miksei olisi vetänyt, sillä se on rakenteeltaan moderni, kieleltään rikas ja eläväinen sekä, sittenkin, kaikessa tajunnanvirtaisuudessaankin, juonelliselta kaareltaan komea. 



Vuoden viihderomaani

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

Kirjeitä saarelta muistuttaa minua siitä, miten joskus tunnelma ja käsillä oleviin hetkiin nähden oikeanlainen tarina riittävät  (niin, ja tietenkin ajatus runoilijan talosta Skotlannissa). Joskus luetun kirjan pitää ollakin ihana. Piste.




Vuoden pettymys

John Irving: Ihmeiden tie


Oi, John!

Tai hei, John! Hi, John! Dear John? [--] Mutta nyt. Oi, John. En huudahda, vaan huokaan: Voi, John.

Ehkä vielä joskus.



Vuoden ulkomainen

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Loistava ystäväni on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta sekä sodanjälkeisestä Italiasta. Ferrante saa sekä romaanihenkilönsä että Napolin elämään tavalla, että jatko-osaa odottaa uteliaana ja ennen kaikkea innokkaana. 


Vuoden ajatteluttavin

Saako samaan kategoriaan sijoittaa kolme kirjaa? Tietenkin saa. On kolme kirjaa, jotka ovat ihan erityisesti askarruttaneet mieltäni. Yksi siksi, että se jäi mieleen helteisenä lukukokemuksena ja joka valloitti minut vasta hyvän aikaa bloggauksen jälkeen: Deborah Levyn Uiden kotiin. Toinen siksi, että ihailin sitä, vaikken ymmärtänytkään kaikkea: Sinikka Vuolan Replika. Ja kolmas siksi, että se on niin puhutteleva, samalla kertaa kaunis ja rujo: Laura Gustafssonin Korpisoturi. Kaikki hyvin kirjoitettuja, jokaista suosittelen melkeinpä kaikille.



Vuoden ristiriitaisin

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Mitä sanoa kirjasta, joka ihastuttaa, mutta jättää samalla päällimmäiseksi kysymyksen miksi? Miksi ihminen haluaa omistaa luonnonkappaleen, kesyttää sen omiin tarkoituksiinsa? Saako niin tehdä? [--] H niin kuin haukka on surumielinen, paikoin ristiriitainen ja silti ihana (!). Se on hidasta kirjallisuutta, joka kaipaa aikaa ja syventymistä. 



Vuoden kirja oikeassa paikassa -kokemus

Colm Tóibín: Nora Webster

Minulla oli onni lukea Nora Websteriä Irlannissa ja kaiken lisäksi matkustaa Dubliniin osin samaa rannikkorataa, jota Norakin kirjassa kulkee, hän toki paljon pitemmän matkan aina Enniscorthysta saakka. Lukumiljöö ei olisi juuri parempi voinut olla, mutta olisin varmasti pitänyt Nora Websteristä missä tahansa, vaikka sitten savolaisen mansikkapellon reunalla tai lauttasaarelaisen toimiston kahvihuoneessa.




Vuoden kaunein

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Teko, jonka toteutin:

Akvarelleja Engelin kaupungista on surumielinen, kauttaaltaan hieno kirja, joka saa minut kaipaamaan kävelyä Bulevardilta Ruttopuiston kautta Senaatintorille. Siinä muuten kulttuurielämys, jonka aion pian toteuttaa - Viikilän lauseet mielessäni.



Vuoden sielukirja

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

On tietenkin sanottava, ettei high life -romaaniksi luonnehdittu Kristallipalatsi ole täydellinen romaani. [Mutta:] Minulle Kristallipalatsissa on ihan erityistä taikaa. Sellaista taikaa, jota on vaikea pukea sanoiksi, mikä on itselleni melko harvinaista. En osaa sanoa, onko se Hakkaraisen tapa kirjoittaa, romaanin aihepiiri, pienet hienot yksityiskohdat vai aavistuksen poukkoileva, mutta kasassa pysyvä kokonaisuus, joka lopulta tekee romaanista sen mitä se minulle on: kirkkalla tavalla sieluun osuva kirja, joka saa paikkansa suosikkikirjojeni hyllystä.


Vuoden säväyttäjä

Minna Rytisalo: Lempi

Kun ystävä kirjoittaa romaanin, asettuu lukija väistämättä erilaiseen asemaan kuin muiden kirjailijoiden teoksia lukiessaan. [--] Sen sanon, että Lempi on romaani, joka ei voi jättää ketään lukijaansa kylmäksi. Lempi on kaunis ja hurja niin lauseiltaan kuin sisällöltään. Se on juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemisesta eniten nautin.


♥♥♥

Nyt joululomallakin olen lukenut. Olen lukenut yhden sieluun käyneen romaanin, yhden taidokkaasti kirjoitetun, mutta etäisemmäksi jääneen teoksen ja vielä erään talvikirjan. Tänään aloitin koukuttavaa lukuromaania. Näistä kirjoista ja kaikenlaisesta tulevasta blogihauskasta kirjoitan pian vuodenvaihteen jälkeen. 


Hyvää uutta vuotta 2017! 
↧

101 kirjaa ja muita kirjavuoden suunnitelmia

January 3, 2017, 2:15 am
$
0
0






Joululoma oli ja meni, arki alkoi. Lomalla luin kolme ja puoli kirjaa, joista aion myöhemmin blogata – ja tietenkin lukea sen puolikkaan loppuun. Nyt kuitenkin luon katsauksen alkavaan vuoteen, jolta voi odottaa paljon. Lumiset ja naavaiset kuvat otin joulun aikaan synnyinseudullani Savossa.


Yle Kirjojen Suomi – 101 kirjaa

Tänä vuonna Yle juhlistaa satavuotiasta Suomea 101 kirjalla. Kirjojen Suomi -hankkeessa on nyt yli 80 kirjabloggaajaa. Minä tulen kirjoittamaan blogiini kahdesta kirjasta: 31.1. ja 2.11. Lisäksi keskustelen radiossa Kreetta Onkelin Ilosesta talosta yhdessä Leena Huovisen ja Nadja Nowakin kanssa. Ohjelma on kuunneltavissa jo nyt. Muistuttelen näistä kirjoista uudelleen hieman myöhemmin. Kannattaa seurata 101 kirjaa -hanketta heti alusta saakka.


Mitä eri kirjat kertovat Suomesta aina kukankin ajankohtana? Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen valitsemat kirjat eivät välttämättä noudata kirjallisuushistorian kaanonia, vaan mukana on yllätyksiä. Uskon, että tulen poimimaan listalta monia lukuvinkkejä. Kirjalistaan voitte tutustua täällä.





Lukuhaasteet

Vuoteen mahtuu muitakin kiinnostavia kirjahaasteita tai -tapahtumia. Olen aika huono osallistumaan lukuhaasteisiin. Innostun kyllä useista, mutta jätän ne helposti kesken. Tänä vuonna Helmet-lukuhaaste vaikuttaa niin hauskalta, että aion kokeilla. Uskoisin, että saan melkein kaiken lukemani mahtumaan johonkin haasteen kohtaan.

♥

Tammikuun lopussa on myös kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika. Yöpöydän kirjojen Niina emännöi haastetta nyt. Tähänkin aion osallistua, mutta en vieläkään tiedä minkä kirjan tulen lukemaan. Viime kesänä luin Alastalon salissa, nyt sydäntalvella varmastikin jotain lyhyempää.


 Tapahtumat

Syksy on kirjamessujen kulta-aikaa, mutta nyt keväälläkin on luvassa monenlaista. Kaksi takuuvarmaa tärppiä ovat Baba Lybeckin Kirja vieköön -kirjallisuusillat sekä Helsinki Lit.


Kirja vieköön! saa ensi-iltansa 18.1., jolloin Savoy-teatterissa ovat Baba Lybeckin lisäksi keskustelemassa Jörn Donner, Tarja Halonen, Tellervo Koivisto, Petri Tamminen ja Anu Partanen. Ilta on täynnä elämyksiä, sillä tilaisuuden aikana näyttelijät Laura Malmivaara, Taisto Oksanen ja Pekka Strang esittävät osia keskusteltavista teoksista. 


Huomatkaa tapahtumaan liittyvä arvonta täällä! Palkintona on sarjaliput tapahtumaan.


♥

HelsinkiLitistä on kahden edellisvuoden perusteella tullut kirjallisuustapahtumarakkaani. Tämän vuoden toukokuuta onkin ilo odottaa, sillä lavalle nousee muun muassa Orhan Pamuk. Odotan mielenkiinnolla koko ohjelman julkistamista.

♥

Kesällä on tulossa vielä kirjabloggaajien runotempaus, mutta siitä lisää tuonnempana.





Lukukevät 2016

Entä ne kirjavinkit? Joinakin vuosina olen listannut lukutärppejäni uudelle vuodelle. Nyt en sitä tee. Olen toki eri kustantamojen kevätkuvastoihin tutustunut ja muutaman (lue: useita) pakko lukea -kirjan löytänyt (ok, ainakin Haahtelan uusin, Han Kangin Vegetaristi, Yanagiharan Pieni elämä, Ferranten Napoli-sarjan toinen osa, kiinnostavia esikoisia jne.), mutta katsotaan nyt mitä kaikkea uusi kirjavuosi tuo mukanaan. Varmasti pinokaupalla kiinnostavia uutuuksia ja toisen mokoman vanhempia teoksia. 


Mietin myös, että palauttaisin teemaviikot Lumiomenaan. Aiemmin olen pitänyt muun muassa Keltaisten kirjojen, kauhukirjojen ja huonojen kirjojen viikot. Sellaistakin pohdin, että olisi hauska sukeltaa oman elämäni tärkeisiin kirjoihin ja kirjoittaa verkkaisella tahdilla vaikkapa lapsuuden, nuoruuden, äitiyden ensivuosien ym. ajankohtien kirjoista. Saa nähdä, miten käy. Tässä vaiheessa vuotta voi aina innolla suunnitella!


Näillä lukukaavailuilla kohti uutta vuotta. Olkoot se kirjaisa jokaiselle.
↧

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

January 5, 2017, 4:52 am
$
0
0

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Gummerus 2016
388 sivua
Kansi Jenni Noponen
Kotimainen romaani


Puristan kirjettä kädessäni ja mietin, mihin suuntaan kuljemme toisimme nähden nyt, kun olemme molemmat kaukana poissa. Missä kohtaa todellisuuksiemme välinen railo on suurin? Siinäkö yhä, missä kulkee valtavirta, jonka sivujoet jakavat maat, rannat, ihmiset? Kilometrit, meret, onko niillä merkitystä?

Alina tuntee olevansa maailmassa yksin. Hänen puolisonsa Astrid on kuollut auto-onnettomuudessa ja pariskunnan pieni Sella-tytär määrätään asumaan Astridin vanhempien luona. Jällelle jäävät suru ja moninkertainen ulkopuolisuus, Alinasta tulee tyttärensä ”kummitäti”. Kymmenen vuotta myöhemmin Alina pitää esitelmää malariakonferenssissa. Hän tutustuu saksalaiseen lääkäriin Lotteen, joka houkuttelee hänet Thaimaahan malariaklinikalle.

Vuotta 2016 ei turhaan kehuttu erinomaiseksi kirjallisuusvuodeksi nimenomaan kotimaisen kirjallisuuden osalta. Eikä joululomalla lukemani Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa ollut sekään suotta Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana.

Markkulan hienon romaanin teemat ovat isoja: rakkaus, menetys, sairaus, onnettomuus, oikeus lapseen – ja oikeus rakkauteen. Näitä olemassaolon perustavanlaatuisia kysymyksiä Markkula käsittelee muun muassa Alinan, Loten ja pienen thaimaalaisen Kian-pojan läheisten kokemuksissa. Elämän hauraus valottuu vastakohtien kautta: on pieni, mutta lopullinen hetki - ja on karhukaisten ikiaikaisuus. On tiede - ja on sattuma: se, miten elämän yllätyksellisyyteen ei voi varautua. Ja on rakkaus ja on yksinäisyys.

Jos olisin hanki, tulisiko riekko tekemään minuun kiepin.

Kaksi ihmistä minuutissa pakahduttaa niin luontokuvauksensa kuin Alinan tunne-elämän kuvauksen osalta. Markkula suorastaan maalaa maiseman osaksi henkilöidensä mieltä: Miten Thaimaassa elämää kuhiseva metsä laulaa ja kilisee ja suhisee. Miten Pohjois-Suomessa pystyyn kuolleet puut ja avara maisema vastaavat ihmisen omaa sisintä; tuovat lepoa, koska vastaavat omaa sisintä. Riekkojen ja lumen maisemasta on pitkä matka vesupuhvelien ja horkkahyttysten maailmaan.

Alinaa lukuun ottamatta henkilöt jäävät hieman vieraiksi, mutta Alinan persoona ja hänen surunsa ovat niin vahvasti kuvatut, että ainakin minä luin romaania nimenomaan Alinan kirjana. Minä en ollut kumpikaan, en etu enkä oikeus. Markkula käsittelee taidolla kysymyksiä vanhemmuudesta sekä juridisesta ja henkisestä epäoikeudenmukaisuudesta: miten ensin Alinan keho ei koskaan saa kantaa lasta, ja miten puolison kuoltua ulkopuoliset määrittävät oikeutta olla vanhempi. Kaipuu on ikuista.

Hetkittäin romaanin jäntevyys katoaa, mutta pysyy lopulta tyylikkäästi koossa. Kokonaisuus pitää otteessaan. Markkulan teksti tulee ihan liki, sen aistivoimaisuus elää lukijan mielessä silloinkin, kun lukeminen on tauolla.

Pohjanlepakko suihkii, punarinta helisee. Elämässä on – sittenkin – toivoa. Kaksi ihmistä minuutissa on rauhallinen, viisas ja sykähdyttävä romaani, joka saa paikkansa lukijan sydämessä. Se on teos, jonka toivon muistavani kauan.


--

Kahdesta ihmisestä minuutissa ovat kirjoittaneet muun muassa Jenni, Katri, Krista ja Laura.
↧

Kirjamuistojen vuosikymmenet -sarja

January 7, 2017, 1:11 am
$
0
0

Ennen kuin menen asiaan, julistan Baba Lybeck – Kirja vieköön! -iltojen sarjalippujen voittajat. Arvontaan osallistui väkeä niin Facebookin kuin blogin puolella. Annoin jokaiselle oman numeron juoksevan numeroinnin mukaisesti siten, että Facebookissa osallistuneet saivat numerot 1-6 ja täällä blogin puolella mukaan tulleet sitten numerot 7-28.

Random-sivusto arpoi numeroista 1-28 voittajiksi numerot
6, joka on Facebookin puolella osallistunut Essi G.
14, joka on Kirjan pauloissa -blogin Paula.



Lämpimät onnittelut! Lähetän teille kummallekin viestin tänään. Lisätietoa kirjallisuusilloista voitte lukea täältä. Tulossa on kiinnostava ja varmasti myös säkenöivä kirjatapahtuma!




Kirjamuistojen vuosikymmenet -projekti


Ja sitten tämän postauksen varsinaiseen asiaan. Alkuviikolla tuumailin näin: ”Sellaistakin pohdin, että olisi hauska sukeltaa oman elämäni tärkeisiin kirjoihin ja kirjoittaa verkkaisella tahdilla vaikkapa lapsuuden, nuoruuden, äitiyden ensivuosien ym. ajankohtien kirjoista. Saa nähdä, miten käy. Tässä vaiheessa vuotta voi aina innolla suunnitella!”

Nyt otan askeleen sanoista tekoihin tai ainakin tekemisen tarkempaan suunnitteluun. Aion aloittaa sarjan, jossa käyn läpi omia vahvimpia lukumuistojani - suosikkieni lisäksi myös inhoamiani kirjoja - ja niiden myötä myös aina kulloiseenkin ajankuvaan sopivia kuvia ja muita kulttuurimuistoja (mikä oli ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva, mikä musiikki puhutteli, mitä karkkeja söin). Tämän postaussarjan herättämisestä kiitän yhtä työkirjaani, Ismo Loivamaan Lastenkamarin aarteet -teosta, jossa voi nähdä jopa allekirjoittaneen teinikuvan:


Vähän muuta lumikuvien keskelle… Olisikohan minulla ollut tuossa sekä permanentti että kreppiraudalla tehdyt ”kiharat” ja tietenkin Kanarialta ostettu ehta Vogue.



Kirjamuistojen vuosikymmenet -sarja on nimetty väärällä tavalla, koska en aio upottaa kokonaista vuosikymmentä samaan postaukseen. Tällainen tekisi esimerkiksi 1980-luvusta tavattoman laajan: olin vuosikymmenen alkaessa päiväkerholainen ja pikkukoululainen, mutta vuosikymmenen loppupuolella ehdin jo lopettaa peruskoulun. Kategoriat tulevatkin kattamaan lukemiseni aikakausia, jotka ovat:


♥ Varhaislapsuus ja pikkukoululaisuus (1970-luvulta 1980-luvun ensimmäiseen puoliskoon)

♥ Varhaisteinistä yläasteelle (1980-luvun puolivälissä mennään)


♥ Lukiovuodet (1990-luvun ihan alku)


♥ Nuori aikuisuus / Opiskeluaika (1990-luku)


♥ Ristiriitainen uusi millennium (2000-luvun alkupuoli, johon mahtui monenlaista)


♥ Äitiys (2000-luvun puolivälistä vuosikymmenen loppuun: blogin aloittaminen mahtuu tähän aikaan!)


♥ Kohti nykypäivää (2010-luku; tämä varsinainen blogivuosikymmen)




Voi olla, että otsikointi elää ja aikakaudetkin muuttuvat nyt listaamastani. En aio lukea uudelleen kaikkia listaamiani kirjoja, vaan muistella, osin nopeasti mainiten, osin pitemmin: joskus hyvä lukukokemus saa jäädäkin muistoihin, mutta toisiin saatan sukeltaa uudelleen lukemalla. Mietin myös ensin, että tekisin ihan haasteen tästä Kirjamuistojen vuosikymmenistä, koska olisi hauska lukea mitä te muut olette kokeneet itselle tärkeiksi kirjoiksi. Olen kuitenkin laiskanpulskea haasteihminen, joten en kuitenkaan muistaisi tehdä kunnollista haastekoontia loppuvuonna. 

Näin ollen jätänkin tämän idean roikkumaan tänne: ilahdun, jos joku lähtee mukaan joko yhdellä postauksella tai kokonaisella postaussarjalla (lukemisen aikakausien kategoriat voi jokainen määrittää itse). Yhtä lailla ilahdun siitä, jos innostutte kertomaan omista kirja- ja kulttuurimuistoistanne minun postausteni kommenteissa. Olettekohan lukeneet samoja kirjoja, inhonneet ja ihastelleet tiettyjä hahmoja?



Ensimmäisen sarjan postauksen lupaan jo tammikuussa. Milloin, sitä en tiedä itsekään. Seuraavalla kerralla tänne Lumiomppuun tulee taas ns. tavallinen kirjapostaus.

---


Lumiset kuvat otin loppiaisaattona. Sormenpäistä katosi hetkeksi tunto, mutta kyllä pakkasluonnossakin liikkuminen tekee hyvää!
↧
↧

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

January 9, 2017, 7:30 am
$
0
0



Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tammi 2016
Le livre des Baltimore 2015
Suomentanut Kira Poutanen
555 sivua
Päällys Markko Taina
Sveitsiläinen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani


En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajatusta alkavasta aikuisuudesta.

Marcus Goldman on menestynyt kirjailija, joka on varttunut hyvän suvun köyhemmässä haarassa. Nuorena Marcus ihaili suuresti serkkujaan Hillelia ja Woodya, rikkaita ja lahjakkaita, mutta ei vailla suruja olevia ikätovereitaan. Serkusten ”veljeys” oli syntynyt mutkien kautta eikä moni muukaan ylelliseltä vaikuttava asia ollut niin kultaista kuin monet luulivat. Miksi Marcuksen muistot eivät jätä häntä rauhaan? Mikä oli Baltimoren sukuhaaran tragedia, jota Marcus muistelee isolla T:llä?

Sveitsiläisen Joel Dickërin romaanissa Baltimoren sukuhaaran tragedia on kaikuja sukusalaisuuksista, kasvamisesta ja Yhdysvaltain itärannikon taianomaisesta hehkusta.

Kustantajaa voi kiittää Baltimoren sukuhaaran tragedian sijoittamista ”tavallisen” käännöskirjallisuuden joukkoon. Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksestaoli näet sijoitettu Keltaiseen kirjastoon, jonne sinänsä vetävä jännitysromaani ei monien mielestä kuulunut – ei minunkaan. Harry Quebert oli tavallisen mukiinmenevää, koukuttavaa kertakäyttökirjallisuutta, joka viihdytti kestonsa ajan. Sellainen on Baltimoren sukuhaarakin: ehta lukuromaani, jonka parissa on ilo viettää aikaa, mutta joka ei lukemisen jälkeen jää pahemmin mieltä askarruttamaan.

Hetkittäin Dickerin romaani on jopa tylsä, mitä viihderomaani ei saa mielestäni olla. Muistelu – viisitoista vuotta myöhemmin; vuosikymmenet kuluivat; mutta elämä jatkui– ottaa ylivallan tarinan kuljetuksesta. Sama koskee tragedian – anteeksi, Tragedian– pohjustamista. Kyllä lukija uskoo vähemmälläkin vakuuttelulla, että tragedia on jossain vaiheessa tapahtunut. Tietynlainen naiivius sävyttää koko kirjaa. Dickerin romaanissa voisi olla sitä lumoa, jota löysin esimerkiksi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksesta (salaisuudet, tietty ystäväpiirin välinen yhteys, menneen vaikutus nykytilaan) tai suurten kertojien – aina Fitzgeraldista Irvingiin – kaikuja amerikkalaisuudesta. Ne kuitenkin puuttuvat, lumous on poissa, vaikka tarina toki vetää.

Baltimoren sukuhaarassa on myös paljon hyvää. Ensiksikin se on ihan hieno suku- ja ystävyyskuvaus. Toiseksi se toimisi mainiosti elokuvana. Kolmanneksi se hetkittäin koskettaa ja yllättää aidosti; tragedia on keskeishenkilöille todellinen ja syvä. Ja neljänneksi se toimii eräänlaisena pastissina: Itse asiassa Baltimoren sukuhaaran tragedia onkin niin amerikkalainen romaani, että kirjailijan sveitsiläisyys unohtuu. Ei sveitsiläisyyttä tarvitse korostaakaan, mutta aina hetkittäin havahtuu siihen, että kirjailija ei ole yhdysvaltalainen, vaan ranskaksi kirjoittava keskieurooppalainen. Tässä muistankin todeta, että Kira Poutasen suomennos toimii hyvin.

Jos haluaa lukea lukea viihdyttävän sukutarinan Yhdysvaltain itärannikolta ja pitää arvoituksellisista, mutta pehmeistä jännitysromaaneista, on Baltimoren sukuhaaran tragedia mukiinmenevä valinta talvipäiviksi.


--


Dickerin romaanista moni on pitänyt minua enemmän. Suosittelen lukemaan etenkin Amman jutun.
↧

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

January 12, 2017, 7:51 am
$
0
0

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015
224 sivua
Kansi Tuija Kuusela
Kotimainen romaani

Rannan viiva, meri ja taivas. Aarni ei ollut kolmessa vuosikymmenessäkään kyllästynyt katselemaan niitä, ja kuvaaminen oli siihen tavallaan tekosyy. Kun meren mittakaavan antoi upota mieleen, se pysyi mukana monta päivää mökiltä palaamisen jälkeen ja murheet näyttivät niin pieniltä kuin ne olivat.

1960-luvun puolivälin Oulu: Arviolta 16–18-vuotias mieshenkilö polttaa tupakkaa. Pariisi vuonna 2015: Aarni Koskiniva at the exhibition opening. Kaksi erilaista maailmaa. 2010-luvulla Aarni on juhlittu valokuvaaja. 1960-luvun Oulussa hän on isätön nuorukainen, joka ei pärjää koulussa eikä oikein ikätoveriensakaan kanssa. Hän ei haaveile mistään muusta kuin kostosta – siitäkin hiljaa. Aarni päätyy töihin tätinsä valokuvausliikkeeseen, mikä avaa hänelle kokonaan uuden maailman. Mutta onko elämä edelleenkään hallittavissa – muutoin kuin kameran linssin läpi?

Pauliina Vanhatalo on niitä kirjailijoita, joiden tuotanto on jo kauan kuulunut lukulistalleni. Viime kesänä luin Vanhatalon omaelämäkerrallisen teoksen Keskivaikea vuosi, josta vaikutuin. Hänen kaunokirjallisen tuotantonsa vuoro tuli vasta nyt sydäntalvella, joululomalla. Latasin lomakirjoihini suuria odotuksia, kuten tapaan omakirjoihini tehdä. Ne eivät ihan täyttyneet Vanhatalon romaanin(kaan) osalta.

Pitkä valotusaika on kaunista proosaa. Vanhatalo kirjoittaa taidolla ja Aarnin tarinassa on kaikki kohdallaan. Aarnin kipuilu, hänen kasvamisensa valokuvaajaksi, pohjoisen miehen mielenmaisemasta kumpuava vaatimattomuus, rakkaus kaikkine vaikeuksineen ja tietenkin valokuvaus saavat kaikki tasapainoisen tekstuaalisen kohtelun. Kokonaisuus on selvästi mietitty ja hyvin ehjä. Vanhatalon kieli on kuulasta ja hiottua, mutta vaivatonta.

Mutta – niin. Taas mennään siihen kysymykseen, mikä romaanissa puhuttelee lukijaansa. Mikä on luetun se jokin, sen x factor? Tai mitä kokonaisuudesta ehkä puuttuu? Lukuhetkikin vaikuttaa, samoin suuret odotukset. Minulle Vanhatalon romaani oli liiankin kaunis, mitä en uskoisi heti ensimmäisenä sanovani, sillä yleensä pidän kauniista. Pitkän valotusajan kauneus ja haikeus saivat minut kaipaamaan jotain vaikeasti määriteltävää. Liekö sitten epätasaisuutta, suoranaista rosoisuutta tai yllätyksellisyyttä; jotain rikkomaan kerronnan varmaotteinen tasaisuus.

Toivon, että minulle käy Vanhatalon kanssa samalla tavalla kuin Anna-Kaari Hakkaraisen. Hakkaraisen kaksi ensimmäistä romaania olivat mielestäni oikein hyviä, mutta eivät kuitenkaan tehneet minuun sitä vaikutusta, jota toivoin. Hakkaraisen kolmas, Kristallipalatsi, sitten muodostui miltei sielukirjakseni. Vanhatalon Keskivaikea vuosi on teos, johon uskon palaavani vielä, mutta koska se on (erinomaisen upea) tietokirja, en rinnasta sitä nyt lukemaani. Pitkä valotusaika puolestaan osoittautui laatuproosaksi, jonka lumovoiman ulkopuolelle jäin. Sen verran romaani minut kuitenkin vakuutti, että aion lukea lisää Vanhataloa.

Haluan myös korostaa, että Pitkässä valotusajassa on tällaisenaankin paljon minua viehättävää. Vanhatalolla on taitoa kuljettaa tarinaa kautta henkilöiden ja vuosikymmenten; luoda ajankuvaa, pohjustaa mennyttä ja tulevaa. Hänellä on myös taitoa olla kertomatta liikaa.

Uskon, että Pitkä valotusaika monille lukijoille se on juuri sellainen helmi, jollaista minäkin odotin. Se on hyvin valokuvallinen, tyylikäs romaani. 
  

--

Pitkästä valotusajasta on kirjoittanut – ja pitänyt – moni. Lukekaa vaikka Kaisan, Katjan ja Ompun tekstit.
↧
Search

Mhairi McFarlane: Tyttö muiden joukossa

January 15, 2017, 10:12 am
$
0
0

Mhairi McFarlane: Tyttö muiden joukossa
Harper Collins Nordic 2016
Who’s That Girl? 2016
Suomentanut Hanna Arvonen
Kansi Jenny Liljegren
431 sivua
Brittiläinen chick lit -romaani


Huoneessaan hän ei tiennyt, mitä tekisi maanantai-iltapäivänä, kun ei ollut töissä. Hän tunsi fyysistä kipua ikävöidessään elämää, johon hän ei voinut palata. Häntä ei erottanut siitä pelkkä välimatka. Hän ei voinut edes purkaa pahaa oloaan itkunpuuskalla ja mennä alakertaan illalliselle silmät punaisina ja turvonneina, koska joutuisi selittämään, mitä oli tekeillä. Keskellä sänkyä lojui kirjekuori, jonka päälle oli raapustettu hänen nimensä.

Häpeä saa Edien palaamaan lapsuudenkotiinsa Nottinghamiin. Elämä Lontoossa ystävineen ja työpaikkoineen jää taakse, edessä on asuminen isän ja ärsyttävän siskon kanssa sekä pako sosiaalisesta mediasta. Lisäksi Edielle tarjotaan työtä, jossa hän joutuu haamukirjoittamaan omahyväisen näyttelijätähden Elliot Owenin omaelämäkerta. Mitä Edie oikestaan haluaa itseltään, mitä muulta maailmalta?

Mhairi McFarlanen Tyttö muiden joukossa edustaa blogissani vain harvakseltaan esillä olevaa kirjallisuudenlajia, chick litiä. Omia lukuvalintojaan ei ole aina tarpeen perustella, mutta olen usein kertonut vieroksuvani suoranaista viihdettä ja koska nyt sellaiseen tartun, taustoitan hieman. Rakastan brittiläisiä romanttisia komedioita, joiden ”pyhä kolmikko” minulle on Neljät häät ja yhdet hautajaiset, Rakkautta vain ja tietenkin ensimmäinen Bridget Jones-elokuva. Neljänneksi voisin nostaa oman hääkesäni elokuvan Notting Hill, jolla on erityinen paikka sydämessäni. Näiden elokuvien innoittamana luin 1990-2000-lukujen taitteessa jonkin verran chick litiä, mutta blogiaikanani olen tainnut lukea vain muutaman genreen luettavan kirjan. Nyt kaipasin jotain kevyttä luettavaa eivätkä keskinkertaiset lukuromaanit jaksaneet viihdyttää tarpeeksi. Päätin antautua ihka-aidon viihteen vietäväksi - brittihengessä, totta kai!

Se kannatti. McFarlanen romaanin alkuasetelma tosin on harvinaisen pöhkö: se, että päähenkilö suutelee sulhasta saa aikaan todellisen lumipalloefektin. Ilman muuta on ikävää, että melkein kaikki tuttavat ystävistä kollegoihin alkavat hyljeksiä Edietä ja pilkata tätä sosiaalisessa mediassa. Moinen tuntuu aika paksulta: eikö yksi suudelma voisi mennä häähumun piikkiin? Näköjään ei Edien piireissä. Ainakin häpeälle tulee perusteita, Edie-parka. Mutta kun alun hölmöydestä päästään, pääsee romaani uusille kierroksille. Elämä Nottinghamissa on juuri niin kamalaa kuin voisi kuvitella, mutta oma lapsuudenkoti on kipeydestään huolimatta kuitenkin turvapaikka. Edien työ ja kaikki sitä seuraava Elliotin kanssa ei suoranaisesti yllätä, mutta tarjoaa sujuvaa luettavaa. Kate Bushin tuotanto saa uudenlaisen merkityksen enkä ole varma, voinko minäkään Edien elämän mustimmasta asiasta luettuani palata yhden lempilevyni, Hounds of Loven, pariin ihan samoin miettein kuin aiemmin.

Tyttö muiden joukossa -romaania markkinoidaan Marian Keyesin sanoin eikä suotta. McFarlane saattaa hyvinkin olla irlantilaisen Keyesin veroinen kirjoittaja: hänen kepeyteensä sisältyy vakavia teemoja, jotka antavat henkilöhahmoille syvyyttä ja saavat lukijan myötäelämään heidän kanssaan. Kaiken kukkuraksi McFarlanen teksti kulkee hyvin. Tyttö muiden joukossa on (etenkin pienifonttisena) romaanina turhan pitkä, mutta kuitenkin otteessaan pitävä, raikas kokonaisuus. Sitä voisi verrata fish and chips -annokseen, jollaista ei voi syödä päivittäin eikä edes viikottain, mutta jollainen kaikessa konstailemattomuudessaan tekee toisinaan hyvää.

Voisin hyvin kuvitella palaavani McFarlanen tarjoilemiin fish and chipseihin uudemmankin kerran.


--

Myös Krista on lukenut Tytön muiden joukossa.
↧

Petri Tamminen: Suomen historia

January 18, 2017, 5:44 am
$
0
0

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava 2017
157 sivua
Kansi Piia Aho
Kustantamosta
Kotimainen kertomuskokoelma


Nyt parikymppisenä olen tietenkin ymmärtänyt, että Suomi ei voita Euroviisuja aina. Mutta joku luottamus siitä jäi, siitä että ensin uskoo voittoon ja sitten Suomi voittaa. Jos sellainen luottamus nyt sitten on pelkästään hyvä asia. Kun olen kuitenkin kuullut, että Suomen rakensivat ihmiset, jotka nimenomaan luottivat siihen, että Suomi ei voita Euroviisuissa.

Joskus on syytä aloittaa bloggaus ihmettelyllä. Nyt on sellaisen paikka: Miksi ihmeessä en ole lukenut enempää Petri Tammisen kirjoja? Kirjailijan aiemmasta tuotannosta minulle on tuttu vain Enon opetukset, vaikka mies on julkaissut kaikkiaan toistakymmentä teosta. Olenko ollut kirjamielisesti unessa – vai kenties hajamielinen? Voin lohduttautua, että koskaan ei ole liian myöhäistä, että hyvä kirjallisuus jaksaa odottaa ja niin edelleen. Lukija se on, joka ei aina jaksa odottaa.

On hyvä, että on tällaisia lukuodotusten suhteen kärsimättömiä ja samalla hajamielisiä lukijoita herätellään juuri nyt. Petri Tamminen esiintyy tänään illalla Baba Lybeckin Kirja vieköön! -illassa Savoy-teatterissa ja Tammisen tuorein teos Suomen historia osui käsiini viime viikolla.

Suomen historiassa Tamminen kertoo teoksensa nimen mukaisesti maamme historiaa. Näkökulmia on satoja: Tamminen on haastatellut kirjaansa varten yli viittäsataa ihmistä. Äänensä saavat vanhat ja nuoret, turkulaiset ja karjalaiset, Euroviisu-voittoa ihmettelemättömät, maakunta- ja maailmanmatkaajat. On sotavuosia tai Virénin menestystä muistelevia, on keskioluen vapautumisen ajan rekkakulkuetta katsoneita, on Nokian kokeneita, ja on tolkullisia ihmisiä, on kansalaisia, on muualle muuttaneita, muualta tulleita.

Vaikka ääniä on satoja, on Suomen historia kaikkea muuta kuin runsas. Tammisen tyyli on napakka, samalla kertaa traaginen ja humoristinen, hetkittäin ääneen naurattava, muttei koskaan naurettava. Minun on tunnustettava, etten ensi alkuun lämmennyt pienille muistoille, mutta kun olin muutaman lukenut, olin koko lailla myyty. Pätkiä luin ääneen, toisiin palasin: tämä kirja on kokonaisuus, joka kestää.

Ja vaikka Suomen historiaa taustoittavat usein varsin isot asiat, on näkökulma aina inhimillinen: suuri voi olla kaukana, kun pohjalaisesta Soinin kunnasta kotoisin oleva pioneeri pelastuu väijytyksestä jäätyään ihmettelemään suojärveläistä rehevää luontoa. Toisena aikana kekkoset ja perkeleet pitävät yhdeksänvuotiaan lumottuna. EU-kansanäänestyksen tarraan liittyvä tarina hykerryttää vakavalla leikillisyydellään. Yhtä lailla pienikin on suurta, kuten keskiolutta nauttineen maaninkalaisen Martin äidin epäilys siitä, onko poika saanut auringonpistoksen: Suattaapi olla. Elämän kirjo pitää sisällään yhden ihmisen koko universumin, näistä yksityisistä kokemuksista rakentuu itse kunkin oman Suomen historia.   

Luultavasti en ole ensimmäinen enkä viimeinen, joka luonnehtii Tammista timanttiseksi kertojaksi. Sellainen hän on: kirjailija, joka saa vuosisataisesta massasta aikaan hiotun, uniikin timantin. Oikeastaan Suomen historia kuuluisi jokaisen kirjahyllyyn.

--

Myös Tuija on kirjoittanut Tammisen kirjasta.
↧
↧

Jessie Burton: Nukkekaappi

January 22, 2017, 8:37 am
$
0
0

Jessie Burton: Nukkekaappi
Otava 2017
The Miniaturist 2014
Suomentanut Markku Päkkilä
341 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Brittiläinen, Hollantiin sijoittuva romaani


Tapaamme vielä jonain päivänä, te ja minä. Vaadin sitä. Olen varma että niin tapahtuu. Minusta tuntuu, että te olette kirkas tähti joka opastaa minua, mutta toivoani varjostaa pelko, ettei teidän valonne olekaan suopea. En lepää ennen kuin saan tietää teistä enemmän, mutta siihen asti kirjalliset ohjeet saavat käydä paremman tuntemuksen edellä. [Ote Nellan kirjeestä miniatyristille.]

1600-luvun loppupuolen Amsterdam on jo kansainvälinen kaupunki: laivavarustelu tuo kaupunkiin väkeä niin Hollannin maaseudulta kuin muista maanosista. Avioituminen itseään puolet vanhemman Johannes Brandtin kanssa saa Petronellankin muuttamaan kaupunkiin. Nellaa vastassa ei kuitenkaan ole aviomies, vaan tämän synkkämielinen sisko ja kaksi erikoista palvelijaa. Avioliitto ei niin sanotusti ota tulta alleen, mutta Nella saa mieheltään nukkekaapin, joka on kuin kopio heidän kodistaan. Salaperäinen miniatyristi lähettää Nellalle nukkeja ja muita esineitä, jotka tuntuvat ennustavan tulevaa. Miten käy, kun Nellan oman lähipiirin elämä menee solmuun? Kenelle kaikille nukkekaapissa on tilaa?

Jessie Burtonin Nukkekaappi on otteessaan pitävä lukuromaani, jossa on paljon aineksia. Toki Burtonin romaani on (ihan kelpo) viihdettä, mutta osa juonenkäänteistä kulkee turhankin kliseisiä raiteita. Jo alkuasetelma, vasta aikuistuva tyttö ja keski-ikäinen – omana aikanaan luultavasti keski-iän reippaasti ylittänyt – mies on mitä tyypillisin. Tosin on tunnistettava se fakta, että romaanin tapahtuma-ajankohtana avioliitot saattoivat usein ollakin sovittuja ja asettaa vanhemman miehen ja nuoremman naisen yhteen.

Nella on romaanin keskeishahmo, mutta hän kehittyy tavattoman nopeasti kokemattomasta maalaistytöstä toiminnan naiseksi, liiankin moderniksi. Henkilökuvaus on kaiken kaikkiaan ohutta. Johannes pysyttelee etäisenä, vaikka hän vastaa eräästä romaanin yllävimmästä käänteestä, josta lukiessani ilahduin. Romaanin kiinnostavimmaksi hahmoksi nousee Johanneksen sisko Marin, pohjimmiltaan varsin traaginen henkilö. Harmi, ettei Mariniinkaan synny syvyyttä, sillä hän jos kuka sellaista ansaitsisi. Muut henkilöt, tummaihoinen Otto ja englantilainen kukkopoika Jack ovat kiehtova, mutta yksioikoinen lisä henkilögalleriaan. Myös nukkejen lähettäjä jää lopulta hyödyntämättä. Jännitys ei rakennu niin hyvin kuin voisi odottaa.

Burton tuntuu ahnehtivan liikaa: Nukkekaappi on kevyt jännitysromaani, avioliittoromaani, ja osin yhteiskunnallinen romaani, mutta kaikkea vain kevyesti sudittuna. Sen tapahtumat menevät hetkittäin yli, paikoin jopa historiallista saippuaoopperaa mukaillen. Nyt vähemmän olisi voinut olla enemmän (voin keskustella kommenteissa, että miksi ajattelen näin: tänne bloggauksen leipätekstiin en muutamia ajatuksiani kirjaa, koska en halua paljastaa liikaa juonesta). On tietysti muistettava, että 1600-luvun lopussa osa kirjan tapahtumista olisi voinut saada todellisuudessakin sellaisen käsittelyn kuin Burtonin romaanissa.


Vahvimmillaan Nukkekaappi on historiallisena lukuromaanina. Kuten Tuijakin kirjoittaa, on kirjan tunnelmassa jotain samaa kuin Vermeerin maalauksissa. Tämä johtuu varmastikin aikakaudesta ja Hollannista, mutta myös interiöörikuvauksesta. Koti-, kaupunki- ja esinekuvaus on Burtonin romaanissa erityisen onnistunutta. Leenan tavoin ihastuin Burtonin tapaan antaa esineille keskeinen funktio tavalla, joka miltei vertautuu Edmund de Waalin upeaan Jänis jolla on meripihkan väriset silmät -teokseen. Vaikka teokset ovat erilaisia niin lähtökohdiltaan kuin kirjastoluokaltaankin – toinen on omaelämäkerrallinen tietokirja, toinen romaani – on niille yhteistä esineiden symbolisen merkityksen käsittely.

Kuten huomaatte, minä sekä pidin että en pitänyt Burtonin romaanista. Vaikkei Nukkekaapista tullut niin sanotusti minun kirjaani, piti Markku Päkkilän oivallisesti suomentama Burtonin teksti otteessaan – jopa hieman lukemiseen käytettyä aikaa kauemmin. Omanlaista visuaalisuuttaan hehkuva romaani toimisi mainiosti filmatisointina ja ilahduinkin, kun Kirjaluotsikertoo, että BBC kuvaa kirjasta tv-sarjaa. Nukkekaapin tumman vermeerläisessä tunnelmassa muutama talvipäivä menee kuin siivillä.

↧

Kata Melander: Älä irrota

January 25, 2017, 5:12 am
$
0
0

Kata Melander: Älä irrota
Omakustanne Type & Tell -palvelun kautta 2017
Kansi Jussi Jääskeläinen
228 sivua
Kotimainen romaani


Ja kuinka usein minä olin varsinkin alussa miettinyt iltaisin, entä, jos rakastuinkin vain siksi, että kipu lievittyi. Jos kipu määräsi senkin?
Ei määrännyt.
Kunpa kosketusmuistiaan olisi voinut kieltää toimimasta. Kunpa kämmeniään olisi voinut kieltää muistamasta niiden tuntemaa mielihyvää.

Jos en tuntisi kipua, en tuntisi mitään, ajattelee Saara. Hän kuitenkin tuntee: rakkautta Petteriä kohtaan. Saaran ja Petterin rakkaus on vaikeaa, kiellettyäkin, mutta rakkauden pahin este ovat Saaran kivut. Kivut ottavat Saaran valtaansa, vangitsevat hänet, pelottavat hänen läheisiään ja runtelevat Saaran kehoa. Voiko Petteri rakastaa pyörätuoliin sidottua Saaraa? Pystyykö Saara kokemaan onnea?

Kata Melanderin esikoisromaani Älä irrota on monella tapaa kiinnostava kirjallinen tapaus. Se on ensiksikin omakustanne, jonka kirjoitus- ja julkaisuprosessista Melander on kirjoittanut blogiinsa. Toiseksi se on romaani, joka tuo varsin uuden äänen kotimaisen fiktion kentälle: vammaisen päähenkilön, jota ei katsoa toiseuden näkökulmasta.

Älä irrota on kauniisti, muttei onneksi rosottomasti kirjoitettu romaani suurista teemoista: rakkauden ja vammaisuuden aiheuttamien kipujen rinnalla kulkevat myös tarinalangat siskoudesta sekä kelpaamisesta, joka valottuu etenkin kipeän isäsuhteen kautta. Romaanin tunnelma on intiimi: Arkipäivän pienet ja tarkat havainnot kahvijauheen mittaamisesta pöytäliinan sileäksi suoristettuun valkoisuuteen peilautuvat vasten pelkoja ja intohimoa, määräntietoiset sormenpäät ja jumalainen rauha.

Saara ja Petteri kertovat oman näkökulmansa tarinasta. Vahvimmaksi nousee Saaran näkökulma: hänen muistonsa, toiveensa ja halunsa. Petteri jää etäisemmäksi. Etäisyyden syitä ovat ensiksikin se, että Älä irrota on niin vahvasti Saaran kokemuksia kuvaava, ja toiseksi se, että Petterin ääni vahvistuu kunnolla vasta romaanin loppupuolella. Silloin Petterin persoonakin saa paremmin oikeutuksensa, sillä hahmona Petteriin liittyy monenlaisia ristiriitaisuuksia. Myös Saaran isä jää etäiseksi, mitä hän toki tyttärelleen onkin.

Eräs Petteriin liittyvä ristiriitaisuus on jo alkuasetelmassa: nuoren naisen, melkein tytön, rakkaus itseään puolet vanhempaan mieheen, entiseen opettajaan, ei ole sellainen josta innostun. Lukiessani miltei harmistuin, että Petteri oli niin vanha (kuta kuinkin itseni ikäinen, hah, ellei hieman vanhempikin). Mutta se henkilökohtaisista mieltymyksistä. Melander näet ylittää ikärajat, rakkaus ylittää ne. Saaralla ja Petterillä on suhteessaan monenlaisia haasteita, joista osa tulee ulkopuolelta ja etenkin Petterin elämästä: Eihän jokainen päivä voinut olla toista onnellisempi. Haasteista suurin on kuitenkin, ja tietenkin, Saaran terveys.

Saaran kipuja Melander kuvaa kouriintuntuvan konkreettisesti. Kivuissa ja niiden kohtaamisessa ei ole mitään kaunista, ei mitään romanttista. Saaran kovia kokenut keho on haurauden ja vahvuuden koti. Saaran hahmo tulee ihan liki, hänen kanssaan alkaa miltei hengittää samaa rytmiä.

Melanderin esikoisteos on taidolla kirjoitettu romaani rakastamisen vaikeudesta, siitä millaista on elää kehonsa vankina, sekä itsekkyyden ja antautumisen ristiaallokosta. Se myös osoittaa, että omakustantaminen on hyvä vaihtoehto saada kirjansa julki laadukkaasti; saada aikaan niin kielellisesti kuin visuaalisesti tyylikäs kokonaisuus.

Älä irrota on kokonaisuus, joka ei heti irrota otettaan lukijasta.


--

Krista liikuttui Saaran ja Petterin tarinan äärellä.
↧

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot - minun ehdokkaani

January 27, 2017, 12:00 am
$
0
0




Hieman ennen vuodenvaihdetta listasinviime vuonna syystä tai toisesta mieleeni jääneitä lukuelämyksiä. Osa niistä oli kirjavuoteni parhaimpia, osa muuten vain viehättäneitä, osa suoranaisia pettymyksiä. Nyt sitten aika olla armottomampi ja valita mielestäni parhaimmat vuonna 2016 ilmestyneet kirjat. On Blogistanian äänestysten aika.

Äänestyksessä voi antaa ääniä aina kolmelle kirjalle kategoriaa kohden. Paras kirja saa kolme pistettä, toiseksi tullut kaksi ja kolmanneksi tullut yhden pisteen.


Blogistanian Finlandia


Blogistanian Finlandiaa emännöi Krista. Hänen blogistaan voitte seurata muiden bloggaajien antamia ääniä ja huomenna lauantaina aamulla klo 10 tarkastaa, mikä kirja voittaa Blogistanian Finlandian 2016. Huimaa!

Viime vuosi oli niin huikea kotimaisen kaunokirjallisuuden osalta, että ehdokkaita kolmen kärkeen olisi ollut paljon enemmänkin. Kahden ensimmäisen osalta valintani oli aika selvä, mutta kolmanneksi olisin voinut sijoittaa kaksi tai kolme muutakin romaania: ainakin Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi (jolle ♥) Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa ja Sinikka Vuolan Replika olisivat voineet olla ehdokkaitani. Päätin antaa ajankohtaisuuden ratkaista.



3 pistettä

Minna Rytisalo: Lempi


Rytisalon taidokkaan tekstin soratie kuljettaa perille pohjoisiin maisemiin Pursuojalle, rakkauteen, hulluuteen ja kaipuuseen - sydämeenkäyvästi ja samalla varmaotteisen tyylikkäästi. Lempi on romaani, joka ei voi jättää ketään lukijaansa kylmäksi. Lempi on kaunis ja hurja niin lauseiltaan kuin sisällöltään.



2 pistettä

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista



Akvarelleja Engelin kaupungista on surumielinen, kauttaaltaan hieno kirja, joka saa kaipaamaan kävelyä Bulevardilta Ruttopuiston kautta  enaatintorille.


1 piste

Laura Gustafsson: Korpisoturi


Korpisoturi on tärkeä kirja luonnon ja ihmisen suhteesta. Kokonaisuus puhuttelee, elämän sattumanvaraisuus on joko järkyttävän lopullista tai uutta toivoa valottavaa.



Blogistanian Globalia

Blogistanian Globalian tulokset ilmestyvät huomenna Niinan blogiin.

Käännöskaunon osalta omat suosikkini oli melko helppoa valita, vaikka olisi näihinkin ehdokkaisiini tunkua ollut. Näistä kolmanneksi sijoittamani yllätti minut itsenikin, mistä olen vain iloinen. Sen enempää selittelemättä, kolme hienoa romaania:


3 pistettä

Elena Ferrante: Loistava ystäväni


Loistava ystäväni on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta sekä sodanjälkeisestä Italiasta. Ferrante saa sekä romaanihenkilönsä että Napolin elämään tavalla, että jatko-osaa odottaa uteliaana ja ennen kaikkea innokkaana. 




2 pistettä

Colm Tóibín: Nora Webster



Nora Webster on tyylikkään vähäeläinen, haikea ja arjen selviytymistä painottava. Ja juuri siihen, arkeen, mahtuu se koko maailma, joka yhden naisen elämässä tarpeen on.


1 piste

Deborah Levy: Uiden kotiin


Uiden kotiin on tiivis, mutta merkityksiä täynnä. Se on unenomainen ja veitsenterävä pienoisromaani, joka sopii luettavaksi sellaisena päivänä, jolloin ilmassa väreilee orastava helle, mutta aurinkoa ei näy; Päivänä, jolloin väsymys painaa jalkoja, mutta raukea mieli kaipaa jotain älyllistä. 


♥

Blogistanian Tiedossa ja Juniorissa en tällä kertaa äänestä. Tiedossa työsyistä, työskentelenhän itsekin tietokirjojen parissa. Juniorissa siksi, etten tullut bloganneeksi kovin monesta lasten- tai nuortenkirjasta, vaikka niitä paljon lasteni kanssa luen.


Blogistanian Tietoa emännöi Jonna, Junioria taas Notkopeikko.

Nyt jännäämään muiden kirjabloggaajien asettamia ehdokkaita ja ennen kaikkea voittajia.


↧
Viewing all 528 articles
Browse latest View live
Search