Kate Morton: Salaisuuden kantaja
Bazar 2016
The Secret Keeper 2012
Suomentanut Hilkka Pekkanen
669 sivua
Arvostelukappale
Australialainen, Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani
The Secret Keeper 2012
Suomentanut Hilkka Pekkanen
669 sivua
Arvostelukappale
Australialainen, Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani
Äkkiä Laurelista tuntui, että kaikki hänen oman elämänsä tyhjät kohdat, kaikki menetykset ja surut, kaikki pimeässä kärsityt painajaiset, kaikki selittämättömät surumielisyydet saivat saman vastausta vaille jääneen kysymyksen hämärän muodon, joka oli ollut olemassa siitä asti kun hän oli ollut kuusitoista. Kysymys koski äidin salaisuutta, josta ei ollut puhuttu.
”Kuka sinä olet Dorothy?” --
”Kuka sinä olet Dorothy?” --
Romaanin takakansiteksti lupaa ”ystävyyttä, petoksia ja ikuista rakkautta”. Dramatiikkaa ei siis puutu Kate Mortonin Salaisuuden kantajasta, joka kuljettaa lukijansa 1930-luvulta kuta kuinkin nykypäivään. Keskiössä ovat sota-ajan Lontoo, 1960-luvun Suffolk ja vuosi 2011, jolloin Laurel on kuuluisa näyttelijä, joka suunnittelee huonokuntoisen äitinsä Dorothyn 90-vuotisjuhlia. Mennyt ei jätä Laurelia rauhaan, sillä eräänä kesäisenä iltapäivänä 1961 hän on nähnyt äitinsä tekevän jotain selittämätöntä. Menneen teon juuret ovat toisen maailmansodan ajassa, ja tapahtunut on selvitettävä ennen kuin Dorothy kuolee.
Olen luultavasti kysynyt tätä aiemminkin ja itserefleksiivisyyden uhalla kysyn taas, että onko vika kirjassa vai lukijassa, kun viihdekirja ei viihdytä? Varmasti molemmissa. Jos vika on kirjassa, niin syitä ovat ainakin se, että tarinassa on muutama sata sivua liikaa sekä se, että se on hetkittäin naiivi, minkä voi toki lukea ansioksikin jos kaipaa aivot narikkaan -tyylistä viihdettä. Jos vika on lukijassa, niin sille ei nyt voi mitään. Sitä joko pitää tai kirjasta tai ei; luen viihdettä harvakseltaan, mutta joskus kaipaan hyvää ajanvietekirjallisuutta, sellaista helpohkoa lukuromaania, joka vie mukanaan eikä jää lukemisen jälkeen turhan paljon mieltä vaivaamaan. Mortonin aiemmassa tuotannossa tähän tarpeesen ovat vastanneet Paluu Rivertoniin, laadukas lukuromaani, sekä suklaalevyllisen kanssa niin täydellinen Hylätty puutarha. Koska viime vuonna ilmestynyt Kaukaiset hetket oli puuduttavuudessaan pettymys – oman lajityyppinsä sisällä, mitä haluan erikseen korostaa – odotin ja toivoin Salaisuuden kantajan palauttavan Mortonin minulle. Säästelin kirjaa mukaani Turun kirjamessuille, sillä arvelin messuhulinasta väsyneenä nauttivani mukaansa tempaisevasta arvoitusromaanista hotellihuoneen yksinäisyydessä.
Pohjustuksestani voitte päätellä, että en nauttinut. Hotellissa pääsin kyllä hyvään alkuun. Salaisuuden kantajan ensimmäiset luvut ovat kaikin osin mukaansa houkuttelevia: On menneisyydestä kumpuava arvoitus, sukusalaisuuksia, kolme eri aikakautta aina yhtä ihanassa Englannissa ja koko joukko kiinnostavia henkilöhahmoja. Mutta sitten: tyssäys. Tarina tuntui yhdentekevältä, henkilöhahmot alkoivat ärsyttää, Lontoo-kuvaus ei syttynyt kunnolla eloon ja kaiken lisäksi Dorothy oli huomannut alkavansa nauttia pommitusten keskellä kulkemisesta. Ihanko totta parikymppinen neitokainen nautiskelisi pommitusten keskellä kävelystä? Lisäksi romaani tuntui sisältävän kuta kuinkin kaikki mahdolliset lajityyppinsä kliseet, kuten köyhyyden, lahjakkuuden ja velvollisuudentunteen yhdistelmän sekä petostarinan.
Eikä siinäkään mitään, voihan sitä joskus upota tiettyjä itsestäänselvyyksiä vilisevään tarinaan, mutta silloin täytyy muuten olla kerronnan vietävissä. Salaisuuden kantaja ei ole Mortonin romaaniksi edes kovin vetävä. Tunnustan hypänneeni sata sivua yli tuosta vaan enkä silti koe menettäneeni mitään.
Mortonin romaanissa on tietysti hyvätkin puolensa. Se oli luettava loppuun, jotta menneisyydessä tapahtunut sai selityksensä; Englannin vuoksi kliseinenkin kuvaus oli jotenkuten kestettävissä (tietenkin: viktoriaaniset talot Kensingtonissa, kuu Bayswaterin yllä, Oxford-ajatukset Kansalliskirjastossa jne.), ja Morton kyllä kuvaa vetävästi eri sukupolvia ja taitaa oman lajityyppinsä. Silti se taika, joka Paluussa Rivertoniin ja Hylätyssä puutarhassa oli, on minulta kadonnut.
Mortonin romaanissa on tietysti hyvätkin puolensa. Se oli luettava loppuun, jotta menneisyydessä tapahtunut sai selityksensä; Englannin vuoksi kliseinenkin kuvaus oli jotenkuten kestettävissä (tietenkin: viktoriaaniset talot Kensingtonissa, kuu Bayswaterin yllä, Oxford-ajatukset Kansalliskirjastossa jne.), ja Morton kyllä kuvaa vetävästi eri sukupolvia ja taitaa oman lajityyppinsä. Silti se taika, joka Paluussa Rivertoniin ja Hylätyssä puutarhassa oli, on minulta kadonnut.
Jos romaani ei niin sanotusti toimi, niin se ei sitten toimi. Tämän lukijan näkökulmasta vika on siis sekä lukijassa että kirjassa. Nyt olen palannut taas omaan lukijarooliini ja nauttinut useammasta erinomaisesta kotimaisesta, joista paremmin lisää tulevissa bloggauksissa. Viihdyttävän ja hyvän lukuromaanin aika tulee sekin taas ja siihen lukuhetkeen kaipaan suosituksia. Mitä te luette, silloin kaipaatte helppoa, mutta kohtalaisen laadukasta kirjallisuutta, niin sanottua välipalalukemista?