A S Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus
Teos 2008
Possession. A Romance 1990
Suomentanut Maija Alopaeus. Runot suomentanut Leevi Lehto
Kansi Iira Oivo
Sivuja 709
Brittiläinen romaani
Maud harkitsi ja sanoi: "Kaikkina aikakausina on varmasti totuuksia, joita ei voi kiistää - haluuttiinpa tai ei, pysyvätpä totuudet totuuksina vastaisuudessakin tai eivät. Me elämme totuutta, jonka Freud löysi. Pidämmepä siitä tai emme. Vaikka me sitä kuinka muuntelemme. [--]"
Nyt otin kirjallista härkää sarvista oikein kunnolla. Blogiani pitempään seuranneet saattavat muistaa tämän postauksen liki kolmen vuoden takaa. Silloin näet yritin lukea A S Byattin Riivausta toista tai kolmatta (miten sen nyt laskisi...) kertaa ja kirja jäi taas kerran kesken. Tänä keväänä päätin, että nyt jos koskaan on aika. Myöhään eilen illalla sain luettua Byattin romaanin loppuun.
Koska luin Riivausta sitkeämmin kuin mitä (yleensä) muita kirjoja luen, ansaitsee Byattin romaani myös hieman erilaisen bloggauksen. Sen sijaan, että kuvaisin kirjan kehystä (se löytyy Teoksen sivulta) tai analysoisin lukemaani itselleni tyypilliseen tapaan, haastattelen itseäni - ja luultavasti kirjoitan yhtä pitkän jutun kuin muitakin kirjoja esitellessäni.
Kolmas, ellei jo neljäs yritys: Miksi ihmeessä?
Miksi ei? Jos kirja vaivaa mieltä vuodesta toiseen ja muut samalta kirjailijalta suomennetut ovat mielestäni joko huikeita, kiehtovia tai ehkä hieman haastavia, mutta taidolla kirjoitettuja, niin onhan se nyt kumma, jos en olisi saanut sitä mestarilliseksi pääteokseksi luonnehdittua luettua.
Ja niin kävi, että kolmas* kerta toden sanoi, vaikka pari viikkoa vierähtikin ja välissä piti lukea hieman viihdettä. Viihdekirjasta - tai lukuromaanista, miten vain - lisää piakkoin.
Pari viikkoa on pitkä aika 700-sivuiselle kirjalle. Eikö olisi ollut helpompaa vain luovuttaa?
Toki! Olen aika hyvä jättämään kirjoja kesken, joten siitä ei ole kyse. Viime viikollakin jätin kesken kolme kirjaa, jotka kaikki olivat minulle liian viihteellisiä. Byattin tiiliskiveen voisin verrata ehkä Umberto Econ Ruusun nimeä niin romaanin koon, tietynlaisen uuvuttavuuden ja (näin olen Econkin kohdalla ymmärtänyt:) koukuttavuuden kuin älymystön kehujenkin puolesta. Tosin Econ romaani on ollut minulla kesken kesästä 2000 saakka ja taitaa olla jatkossakin.
Riivauksessa on se(kin) kiinnostava puoli, että romaani kasvaa mitä pitemmälle sitä lukee. Ensin toki akateemisuudessaan tavanomaisena - jos tavanomaisuudesta voi Byattin kohdalla ollenkaan puhua - nuoren tutkijan elämän kuvauksena alkava romaani osoittautuu runsaudensarveksi, jossa on on kirjeitä, runoja, tarinoita, arkikuvausta, aikakausien kerrostumia. Byatt taitaa tyylinvaihdokset, kipakat keskustelut, juonittelun, akateemista maailmaa toisinaan valloittavan kilpailun. Hän hallitsee brittiläiset ja skandinaaviset myytit, tuntee druidit, keijukaisfolkloren, uskomukset ja elämän realiteeti.
Mikä Riivauksessa kiehtoi eniten?
Haaste, tietenkin. Se, että olin muutama vuosi sitten tarttunut romaaniin suurin odotuksin, uupunut, miltei riivautunutkin. Mutta toki sisältökin: Byatt kirjoittaa pikkutarkasti, monikerroksisesti, henkilöitään kannatellen ja omia maailmojaan luoden. Riivaus on matka kirjallisuuteen, myytteihin, viktoriaaniseen aikaan, antiikkiin. Ja koko ajan Byatt hallitsee kokonaisuutta kuin sinfoniaorkesterin kapellimestari johdettaviaan.
Lukemisesta tulee "monikerroksinen nautinto", kuten Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen Riivauksen lopussa olevassa esseessään. En kuitenkaan voi väittää nauttineeni lukemisesta koko ajan ja siksi luin rinnalla muutakin, mutta olen onnellinen siitä, että sain luettua tämän romaanin ja että sain siltä näin paljon: monta maailmaa.
Kenelle suosittelen Riivausta?
Kaikille hyvää tarinaa haluaville. Brittikulttuurista kiinnostuneille. Myyteistä ja runoudesta viehättyville. Kirjeiden, vanhanaikaisen tunnelman, paperin tuoksun ystäville. Rönsyjä kestäville. Niille, jotka ovat sinnikkäitä lukijoita ja sietävät pitkästymistä.
Jos kirjoittaisin runsaasta ns. lyhytarvion, miten tiivistäisin Riivauksen?
Riivaus on mestarillisesti pudottu romanttinen kudelma ja akateeminen jännityskertomus - tai monta kertomusta -, jossa postmoderni ja viktoriaaninen aika kohtaavat kirjeissä, kirjallisuudessa ja tunteissa. Byattin teos on uuvuttava ja hidaslukuinen, mutta samalla kerroksisuudessaan kiehtova ja magneetin lailla puoleensa vetävä.
P.S. Koska tämä juttu oli nyt tällainen leikkihaastattelu, suosittelen lukemaan etenkin Jennin bloggauksen ja Risto Niemi-Pynttärin Kiiltomatoon kirjoittaman arvion.
* En ole ihan varma, oliko tämä nyt kolmas tai neljäs kerta, mutta sovitaan että kolmas, koska halusin käyttää ilmaisua kolmas kerta toden sanoo. ;)