Uudet mintunvihreät (!) kenkäni olivat ihanat: niissä oli solmimisnauhat ja nahkassa pitsikuviointi. Niillä oli hyvä kävelläkin. Minulla oli myös mintunvihreä Mikki Hiiri -kuvioinen collegepaita. Luontokin oli juuri alkanut vihertää keväisenä iltana (huhti-toukokuun taitteessa) 1986, kun kävelin yhdessä luokkakaverini kanssa Suonenjoen Purolassa. Lenkki oli minulle melko pitkä, sillä en asunut Purolan suunnalla ja olin vasta ala-asteella. Mutta meillä oli paljon juteltavaa: kesäloman alku, ystäväni toukokuiset syntymäpäiväjuhlat, luokan pojatkin olivat alkaneet kiinnostaa - varovaisesti.
Parhaiten muistan kuitenkin illan valon, joka oli keväiseen tapaan suora, jopa armoton. Ja sen, että meidän kummankin mieltä painoivat uutiset, joita Suomeen oli kuin varkain saapunut. Kyllä, ripotellen saapuneet uutiset kertoivat Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Ystäväni kanssa emme tarkkaan tienneet, mistä oli kyse, mutta tajusimme onnettomuuden vakavuuden ja mietimme, että uskaltaako leskenlehtiäkään poimia tai menisivätkö uudet kenkäni pilalle, jos ne pitäisi pestä lenkillä mahdollisesti tulleen säteilyn vuoksi.
Tšernobyl ja muutamaa kuukautta aiemmin tapahtunut Olof Palmen murha ovat ensimmäiset järkyttävällä tavalla pysäyttäneet uutiset, jotka muistan. Muistan toki Urho Kekkosen kuoleman ja jopa Brežnevin hautajaiset, mutta murha ja maailman vakavin ydinvoimalaonnettomuus olivat uutisia, jotka jotenkin rikkoivat lapsen maailmaani ja toivat minua lähemmäs teini-ikää, joka oli tuolloin pikkuhiljaa alkamassa. (Kävely ystävän kanssa oli sinänsä merkki uudesta sekin, sillä aiemmin emme harrastaneet kävelyjä, vaan olimme hyppineet narua, tehneet puroja, leikkineet tai pelanneet elektroniikkapeliä.)
Nyt olen lukenut kahta Tšernobylista kertovaa romaania. Irlantilaisen kirjailijan esikoisromaanin luin loppuun maanantaina, ja nyt olen lukemassa nobelistin dokumenttiromaaniksi luokiteltavaa teosta. Kumpikin kirja on tehnyt niin suuren vaikutuksen, että bloggaan molemmista erikseen. Kummaltakaan en saa heti rauhaa - ja kumpikin kertoo paljon muustakin kuin ydinvoimalassa tapahtuneen onnettomuuden tuhoista. Olen googlettanut Tšernobyliä, katsellut kuvia kaupungista ennen ja jälkeen ydintuhon, pysähtynyt epämuodostuneiden ja sairaiden ihmisten kuvien äärelle, katsellut sitäkin miten luonto on vallannut ihmisen muovaamaa. Olen ollut surullinen ja järkyttynyt, hakenut lisää ja lisää tietoa. Enkä voi millään tavalla ymmärtää, miksi ydinvoimaa rakennetaan lisää. Ymmärrän kyllä, että teollisuus ja me tavalliset kuluttajatkin tarvitsemme sähköä ja että monet vaihtoehtoiset energiamuodot voivat olla kalliita tai vaikeita varastoida, kuten esimerkiksi aurinkoenergia. Mutta silti: onko meillä varaa ottaa riski, entä jos tulee uusi turma, katastrofi? Fukushimasta ei ole montaakaan vuotta. Idealismin uhallakin uskon, että ydinvoimalle on oltava vaihtoehtoja - ja onkin, mutta niitä on kehitettävä voimakkaammin.
No, kevät on yhtä kirkas kuin liki 30 vuotta sitten. Kimalaiset pörräävät jo pihallamme, punarinta on palannut takapihan pensasaitaan, minä jatkan "Tšernobylista nousee rukouksen" parissa ja toivon niin paljon.
Mitä te muistatte Tšernobyl-uutisista? Tai mikä oli uutinen, joka hetkeksi pysäytti oman lapsuutenne?