Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Tammi 2016
Kansi: Markko Taina; Kannen kuva: Sanna Kannisto
345 sivua
Kotimainen romaani
Onko rakkaus aina rakkautta itseään kohtaan? Rakkautta omaa luomustaan, omaa taiteellista lahjakkuuttaan ja erityislaatuisuuttaan kohtaan?
Kuvajainen on latinaksi imago. Narkissos rakastuu imagoonsa, luulee sitä toiseksi ihmiseksi. Nykyään imago tarkoittaa vaikutelmaa, jonka ihminen antaa itsestään. Biologiassa imago tarkoittaa hyönteisen muodonmuutoksen viimeistä vaihetta, kypsymistä lopulliseen olomuotoon. Näetkö salaisia yhteyksiä niin kuin minä?
Kansi: Markko Taina; Kannen kuva: Sanna Kannisto
345 sivua
Kotimainen romaani
Onko rakkaus aina rakkautta itseään kohtaan? Rakkautta omaa luomustaan, omaa taiteellista lahjakkuuttaan ja erityislaatuisuuttaan kohtaan?
Kuvajainen on latinaksi imago. Narkissos rakastuu imagoonsa, luulee sitä toiseksi ihmiseksi. Nykyään imago tarkoittaa vaikutelmaa, jonka ihminen antaa itsestään. Biologiassa imago tarkoittaa hyönteisen muodonmuutoksen viimeistä vaihetta, kypsymistä lopulliseen olomuotoon. Näetkö salaisia yhteyksiä niin kuin minä?
Dora G:n muotokuva on blogi, jossa kaikki on kohdallaan: täydellinen valo, juuri sopivan nuukahtaneet mutta edelleen kauniit pionit, mansikat ja kuohuviini, oikeat tuotemerkit, Etelä-Helsingin kadut, kustannussopimus ilman käsikirjoitusta - viimeksi mainitusta ei tietenkään kerrota lukijoille kuin sopimus; julkaisujuhlia voi suunnitella vaikka kuinka. Dora on niin lähellä täydellistä naista kuin olla voi, ei vain blogissaan, vaan kaikessa olemisessaan. On myös salaperäinen tutkija, joka lukee Doran blogia, kirjoittaa väitöskirjaansa ja syventyy Oscar Wilden elämään. Lisäksi on Pauliina, joka haluaa olla täydellinen, mutta onkin aivan rikki. Dora G, Dorian Gray, Oscar Wilde: itsetietoisuus, Narkissos ja mysteeri, joka läpäisee kaiken.
Muutama vuosi sitten kirjoitin (nyt lyhentäen) Anna-Kaari Hakkaraisen Purkauksesta: ”Olen toiveikas, että Hakkaraisesta tulee joskus "minun kirjailijani". Sen verran olen pitänyt hänen tekstistään jo kahden romaanin verran, vaikken vielä ole täysin vakuuttunut. Jään siis odottamaan mahdollista kolmatta.” Se kolmas ilmestyi alkusyksystä ja on nimeltään Kristallipalatsi, ja se kolmas on niin sanottu minun Hakkaraiseni.
On tietenkin sanottava, ettei high life -romaaniksi luonnehdittu Kristallipalatsi ole täydellinen romaani. Se on hetkittäin kärjistävä ja siinä olisi riittänyt karsittavaa. Mutta kärjistys osuu niin hyvin osaan blogimaailmasta – eikä vain blogimaailmasta, vaan ennen kaikkea kärjistäessään Hakkarainen kuvaa sitä läpikuultavaa kuorta, johon moni sulkee itsensä tullakseen nähdyksi vain osin. Karsittavana olisi voinut olla Oscar Wildea koskevat osuudet, koska ne eivät kiinnity muuhun tarinaan aivan saumattomasti, mutta Wilde-osuudet ovat tärkeä lisä Kristallipalatsin moniulotteisuuteen. Näissä osuuksissa on ajallista jatkumoa ja kiehtovuutta. Sillä: Hän [Oscar Wilde] oli päättänyt tehdä itsestään tähden ja onnistui siinä. Hän oli kuuluisa siksi koska oli kuuluisa. Kaikesta tästä syntyy monipaikkainen romaani, joka kantaa yli aikojen.
Kristallipalatsin voikin lukea monella tapaa (toki minkä tahansa kirjan varmasti voi). Se on yhtäältä vetävä arvoitusromaani ja roolileikki: kuka kukin on, miksi, missä, milloin, miten? Toisaalta se on fiktioksi puettu tutkielma ajastamme, kauneuskäsityksistä ja myös siitä, miten mennyt muokkaa meitä kaikkia. Kaikki täällä on vain lainaa ja silmänlumetta, vuorosanoja.
Milloin itsensä muokkaamiselle kuluttamisen kautta tulee loppu, millainen on loputtomalta vaikuttava kierre olla aina niin tietoinen ulkoisesta itsestään? Voiko ulkoisella peittää tai korostaa sisäistä? Hakkaraisen romaani herättää paljon kysymyksiä, saa pohtimaan yksityisen ja julkisen rajoja, totuutta ja muuntelua sekä ennen kaikkea sitä, mikä näiden väliin jää. Lukijat katsoisivat, rakastaisivat. / Kaikki olisi hetken täydellistä. Kaiken lisäksi Kristallipalatsi on kauniisti kirjoitettu romaani, joka johdattaa lukijansa kasvitieteelliseen puutarhaan, myyttien ja stereotypioiden pariin sekä arvoituksen äärelle.
Kristallipalatsi on vetävä ja älykäs romaani. Minulle Kristallipalatsissa on ihan erityistä taikaa. Sellaista taikaa, jota on vaikea pukea sanoiksi, mikä on itselleni melko harvinaista. En osaa sanoa, onko se Hakkaraisen tapa kirjoittaa, romaanin aihepiiri, pienet hienot yksityiskohdat vai aavistuksen poukkoileva, mutta kasassa pysyvä kokonaisuus, joka lopulta tekee romaanista sen mitä se minulle on: kirkkalla tavalla sieluun osuva kirja, joka saa paikkansa suosikkikirjojeni hyllystä.
--
En ole ainoa, joka aikoo viimeistään nyt (tai siis melko pian, joskus) lukea Dorian Grayn muotokuvan. Mikä aukko sivistyksessä sen lukemattomuus onkaan!
Muutama vuosi sitten kirjoitin (nyt lyhentäen) Anna-Kaari Hakkaraisen Purkauksesta: ”Olen toiveikas, että Hakkaraisesta tulee joskus "minun kirjailijani". Sen verran olen pitänyt hänen tekstistään jo kahden romaanin verran, vaikken vielä ole täysin vakuuttunut. Jään siis odottamaan mahdollista kolmatta.” Se kolmas ilmestyi alkusyksystä ja on nimeltään Kristallipalatsi, ja se kolmas on niin sanottu minun Hakkaraiseni.
On tietenkin sanottava, ettei high life -romaaniksi luonnehdittu Kristallipalatsi ole täydellinen romaani. Se on hetkittäin kärjistävä ja siinä olisi riittänyt karsittavaa. Mutta kärjistys osuu niin hyvin osaan blogimaailmasta – eikä vain blogimaailmasta, vaan ennen kaikkea kärjistäessään Hakkarainen kuvaa sitä läpikuultavaa kuorta, johon moni sulkee itsensä tullakseen nähdyksi vain osin. Karsittavana olisi voinut olla Oscar Wildea koskevat osuudet, koska ne eivät kiinnity muuhun tarinaan aivan saumattomasti, mutta Wilde-osuudet ovat tärkeä lisä Kristallipalatsin moniulotteisuuteen. Näissä osuuksissa on ajallista jatkumoa ja kiehtovuutta. Sillä: Hän [Oscar Wilde] oli päättänyt tehdä itsestään tähden ja onnistui siinä. Hän oli kuuluisa siksi koska oli kuuluisa. Kaikesta tästä syntyy monipaikkainen romaani, joka kantaa yli aikojen.
Kristallipalatsin voikin lukea monella tapaa (toki minkä tahansa kirjan varmasti voi). Se on yhtäältä vetävä arvoitusromaani ja roolileikki: kuka kukin on, miksi, missä, milloin, miten? Toisaalta se on fiktioksi puettu tutkielma ajastamme, kauneuskäsityksistä ja myös siitä, miten mennyt muokkaa meitä kaikkia. Kaikki täällä on vain lainaa ja silmänlumetta, vuorosanoja.
Milloin itsensä muokkaamiselle kuluttamisen kautta tulee loppu, millainen on loputtomalta vaikuttava kierre olla aina niin tietoinen ulkoisesta itsestään? Voiko ulkoisella peittää tai korostaa sisäistä? Hakkaraisen romaani herättää paljon kysymyksiä, saa pohtimaan yksityisen ja julkisen rajoja, totuutta ja muuntelua sekä ennen kaikkea sitä, mikä näiden väliin jää. Lukijat katsoisivat, rakastaisivat. / Kaikki olisi hetken täydellistä. Kaiken lisäksi Kristallipalatsi on kauniisti kirjoitettu romaani, joka johdattaa lukijansa kasvitieteelliseen puutarhaan, myyttien ja stereotypioiden pariin sekä arvoituksen äärelle.
Kristallipalatsi on vetävä ja älykäs romaani. Minulle Kristallipalatsissa on ihan erityistä taikaa. Sellaista taikaa, jota on vaikea pukea sanoiksi, mikä on itselleni melko harvinaista. En osaa sanoa, onko se Hakkaraisen tapa kirjoittaa, romaanin aihepiiri, pienet hienot yksityiskohdat vai aavistuksen poukkoileva, mutta kasassa pysyvä kokonaisuus, joka lopulta tekee romaanista sen mitä se minulle on: kirkkalla tavalla sieluun osuva kirja, joka saa paikkansa suosikkikirjojeni hyllystä.
--
En ole ainoa, joka aikoo viimeistään nyt (tai siis melko pian, joskus) lukea Dorian Grayn muotokuvan. Mikä aukko sivistyksessä sen lukemattomuus onkaan!